Vuosi vaihtui ja hyvä niin. Ehkä tästä vuodesta tulee parempi kuin edellisestä. Tunteiden puolesta rauhallisempi, seesteisempi. Vähemmän ikävää, vähemmän pelkoa, vähemmän alavireyttä. Enemmän hymyä, iloa ja toivoa. En tiedä, mutta toivon niin.

Miehen kanssa asiat on hyvin ja ei ole hyvin. En oikeastaan osaa sanoa kunnolla. En tiedä. Ehkä enemmän kuitenkin hyvin, mutta jokin minua kaivaa ja kalvaa. En usko täysin. Epäilen toisen sanoja herkästi. Ehkä se kaikki johtuu viime keväästä, niistä muutamasta tyhmästä sanasta jotka mies sanoi. Tiedän, pitäisi osata unohtaa. Antaa anteeksi. Ja anteeksi olen antanut, olen koettanut unohtaakin. Mutta unohtaminen on vaikeaa. Niin kovin kovin vaikeaa.

Epäilen kun tämä sanoo rakastavansa. Aristelen oman itseni näyttämistä, käymme kyllä saunassa yhdessä mutta minulla on kiusaantunut olo, nolottaa näyttäytyä ilman vaatteita kun vielä on jälkiä raskaudesta. Ei paljon, mutta sen verran että minä itse tiedän tuon kilon vatsalla olevan ylimääräinen. Tiedän, naurettavaa valittaa jos on kilo liikaa. Mutta kun se ei ole minun kiloni. Ei minulla ole sitä aiemminkaan ollut, ei se voi siis olla minun. Lähtee pois, luulisin ainakin, mitään en tosin sen eteen ole valmis tekemään. Lähtee kun ehtii.

Seksiä on harvoin. Ehkä kerran viikossa, aina ei välttämättä silloinkaan. Siihen tosin vaikuttaa eniten se, että vauva nukkuu välissämme. Vai vaikuttaako? Onko sittenkin suurin syy siihen vauvan meidän välissämme nukkumiseen se, että tuo toimii hyvin läheisyyden esteenä? Ei, suurin syy siihen miksi vauva nukkuu välissä on itsekäs. Saamme nukuttua kaikki paremmin koska vauva ei herää yöllä kun on lähellämme ja saamme nauttia tämän lämmöstä ja tuoksusta.

Mies vertasi meitä yhtenä iltana kämppiksiin. Pääsääntöisesti tuo onkin totta tällä hetkellä. Olemme kuin kämppikset, sillä erolla että harjoitamme seksiä keskenämme toisinaan. Samassa lauseessa mies totesi, että haluaisi olla paljon enemmän mutta tyytyy toistaiseksi tähänkin koska ei haluaisi olla kämppis kenenkään muun kanssa. Ehkä se kuitenkin antaa minulle tilaa vaikka olen aina ajatellut kuinka miehen kanssa suhde joko on tai sitten ei.

Minä laskin muuten väärin ajan joka on kulunut äidin kuolemasta. Kuolinpäivän varmistin siskoltani, se oli 22.12. Vuosi meni silti sekaisin päässäni, äidin kuolemasta tuli nyt kymmenen vuotta. Pitkä aika ja silti niin kovin lyhyt. Äidiltä jäi näkemättä neljä lastenlastaan, minun kolme nuorinta ja siskon ainokainen. Varmasti äiti näkee meidät silti, elää mukana, kulkee sydämissä. Elämä jatkaa vain kulkuaan, siitäkin huolimatta että itse koetat välillä painaa jarrua. Aikalisä voisi tehdä hyvää.