Siellä, perheneuvolassa. Murkku käy siellä kerran viikkoon ainakin toistaiseksi, minä silloin tällöin, kuten aiemmin taisin mainitakin. Ensimmäinen käyntini oli antoisa. Todella antoisa, tunti hurahti hetkessä ohi. Ihminen jonka kanssa keskustelin oli erittäin mukava, miellyttävä ja vaikka mitä. Mutta yhtä jäin miettimään. Miten ihmeessä siellä osataankin kysyä aina oikeat asiat, lukea ihmistä? Miten he sen tekevät?

Aika vähän loppu viimeksi puhuimme murkusta. Pääasiallisesti keskustelua käytiin minun nuoruudestani ja äidistäni. Joka on sinänsä varmaan hyvä, koska murkku on omien sanojensa mukaan puhunut pääasiallisesti mummusta siellä. Murkulla taitaa olla aika kova ikävä mummua, hän sentään muistaa mummun kunnolla ainoana noista lapsista. Tämän minä olen missannut täysin, mutta niin, muistanhan minä kuinka järkyttävää ja itkettävää ja vaikka mitä se oli silloin kun pappani kuoli. Olin kokolailla murkun ikäinen silloin, ja ei, ei meillä ollut papan kanssa mitenkään kovin läheiset välit, mutta silti. Papan kuolema oli jotain mahdottoman suurta ja mahdottoman surullista. Teini-iän hormonit varmasti osittain tekee tuon julmetun ylidramatisoinnin.

Täti jonka kanssa juttelin, kysyi sen, minkä olin jättänyt murkun aikana yhteisellä käynnillä sanomatta. "Minulle tuli tunne, että jätit jotain kertomatta äitisi kuolemasta siinä". Niin, jätinhän minä. Jo tieto siitä, että äitini, murkun mummu, on jättänyt siskoni minun vastuulleni kun itse en ollut vielä edes murkun ikäinen, oli minusta riittävän iso pala murkun kuultavaksi. Kysymykseen äidin kuolemasta vastasin silloin vain sen että minä löysin, syytä ei löytynyt. Niinkuin ei löytynytkään, ruumiinavauksessa siis. Ei mitään merkkiä siitä, mihin oli kuollut. Kaikki elimet kunnossa, oli vain kuollut. Kun nyt olimme kaksin tädin kanssa, niin kerroinhan minä oman käsitykseni siitä mihin äiti kuoli. Sen saman, mikä ruumiinavauspöytäkirjassakin lukee, "tällaisia äkkikuolemia tiedetään toisinaan tapahtuvan pitkällisen alkoholin käytön seurauksena". Äiti kuoli viinaan vaikkakaan ei suoraan.

En minä sitä voinut murkun aikana sanoa, että kaikki olosuhteet huomioon ottaen, paikan päälle osuneena, väittäisin äitini saaneen viinakrampin joka tulee yleensä muutama päivä putken päättämisen jälkeen. Saanut krampin ja tuupertunut lumeen, tukehtunut tai paleltunut kuoliaaksi, koska kukaan ei ole ollut paikalla. Koska hän on ollut yksin tuolloin. Minusta se on tieto jolla murkku ei tee hölkäsen pöläystä. Se tieto on kuitenkin sellainen, että aina välillä, ei läheskään aina, mutta joskus, minä itsekin mietin olisiko asiat menneet toisin mikäli olisin ollut äidin kanssa tupakalla. Mikäli olisin ollut vielä hereillä.

Yhtä asiaa minun oli pakko kysyä itse tädiltä. Tai oikeammin todeta tälle. Se, miten hullulta tuntuu välillä se, että minä en ole surullinen äitini kuolemasta, tavallaan olen, mutta en sillä tavalla kun yleensä kai surraan etenkin vanhempiensa kuolemaa. Minulle se oli jonkinlainen vapautus, jonkinlainen lupa hengittää vapaammin, olla murehtimatta ja miettimättä, olla pelkäämättä sitä, että onko kaikki äidin päässä kunnossa. Tekeekö se minusta tunnevammaisen, kyynisen, pahan ihmisen. Omasta mielestäni ei, se on luonnollinen jatkumo sille kaikelle miten se nuoruus, aikuisuus ja äidin alkoholin käyttö meni. Hassua, toisen ihmisen sanomana toteamus siitä, että minä en ole paha, en ajattele hullusti vaan terveesti asiasta, saa suruttomuuden tuntumaan luonnollisemmalta. Luvalliselta. Hullua.

Edelleen olen sitä mieltä, että minä en ole paras mahdollinen äiti murkulle. En ole tarpeeksi hali-hali, pusi-pusi ja herkkä, mutta minä olen murkun ainoa äiti. Ja siksi ainoa oikea tälle. Ehkäpä murkulla kuuluukin olla tällainen kyyninen ja karu äiti, ehkä juuri siksi, että murkku on niin pehmeä ja herkkä, että ehkä, ja vain ehkä, tällaisen äidin kanssa hänellä on mahdollisuus kasvaa hieman kovemmaksi, hieman paremmin vastoinkäymisiä kestäväksi.