Minuun on pesiytymässä pelko. Pelko siitä, että asiat on liian hyvin. Että jotain ikävää, jotain johon en pysty vaikuttamaan, tapahtuu. On ehkä jo tapahtumassa, minä vain en tiedä mitä, kenelle ja miksi. Tiedättekö sen tunteen, kun jollain tavalla vain odotat.

Ehkä se olo johtuu vauvasta. Minua hämmästyttää suunnattomasti tämän rauhallisuus. Se tyytyväisyys joka tästä huokuu. Kunhan maha on täynnä ja vaippa kuiva, kaikki on hyvin. Ehkäpä vauva on vain perustyytyväinen lapsi, mistä senkään tietää, mutta jokin minua siinä vaivaa suunnattoman paljon. Jos kaikki ei olekaan kunnossa. Jos vauvalla onkin jokin kehityshäiriö. Noin. Siinä se tuli. Se sana, jota en ole uskaltanut kunnolla ääneen edes sanoa, en kunnolla päästää ajatuksiini.

Aivan kuin maalaisi piruja seinille, sitähän se on, ääneen lausuttuna. Manaamista. Ikävyyksien kerjäämistä. Vai onko sittenkään? Ehkä se onkin hyvä, ehkä silloin jos käykin niin, että jotain ikävää ilmenee, onkin jollain tavalla varautunut siihen. Vai kiroaako sitä sitten kuitenkin mielessään omaa itseään, sitä, että meni edes ajattelemaan moista ja katso, nyt sen sitten sait. Ja pelottavin ajatus kaikessa tässä on se, että ei kai se helvetin äidinvaisto taas kerro jotain.

Varoita alitajuisesti, herätä ajattelemaan. Voi kuinka mielelläni minä lukisinkaan tätä kirjoitustani puolen vuoden, vuoden, parin vuoden päästä ja toteaisin, että onneksi tuo pelko oli turha. Kaikki on hyvin, kaikki asiat elämässä on niinkuin kuuluukin, niinkuin nyt, hyvin ja mallillaan. Ja ainoa mitä voin tehdä on toivoa, että näin tosiaankin käy. Vain toivoa. Jos kohta välillä toivon, että voisin kääntää aikaa taaksepäin, tässä kohtaa, tällä hetkellä, toivon ikkunaa jonka kautta kurkata vuoden päähän. Parin vuoden päähän. Sinne johonkin missä näkyy se, että ainakin vauva on kunnossa.

Niin ihanaa kuin äitiys onkin, on se myös pelottavaa.