No en. Sanonpa sittenkin. Päätä särkee ja suoraan sanottuna, vituttaa kuunnella tota rähinää. Pikku pojalla on uhma. Tai joku. Taas se rähisi ruokapöydässä, rähisi sen verran kauan että koppasin kainaloon ja kiikutin rappusiin, hus omaan huoneeseen häpeämään. Ruokapöydässä käyttäydytään kunnolla tai lähtö tulee. Ja tuli. Ei jaksaisi. Ei nyt kun päätä särkee.

Jotenkin tuo taistelu pojan kanssa, josta on tullut jokapäiväinen ohjelma, on saanut miettimään tosissaan kahtakin eri juttua. Ensiksikin, olenkohan ihan oikeasti hullu? Täysin latvalaho? Pimeä ja sekaisin? Vai minkä ihmeen takia vielä tämän yhden tähän tahdoin. Ja tahdon? Sama tappelu mitä täällä viiden joukkio käy keskenään ja rähinät jatkuu siis aivan varmasti vielä seuraavat viistoista vuotta. Suunnilleen.

Toinen mikä jäi mietityttämään on se että millainen tästä vauvasta tulee? Aina sanotaan että äidin odotusaika ja mielialat vaikuttaa vauvaan, millainen tästä hiipparista siis tulee? Kun äiti on joko kiukkuinen tai surullinen tai ahdistunut. Tuleeko vauvasta masennusherkkä dynamiittipötkö? Nämä mietteet saa joka kerta syyllisyyden paukuttamaan takaraivoon. Hienoa ja upeaa! Tuleeko vauvasta vielä lisäksi siis ihminen joka syyttää kaikesta itseään. Koeta tässä sitten hymyillä tyytyväisenä.

Kolme kuukautta ja minulla alkaa loma. Helpottaako se sitten kiukkuun tai ahdistukseen? Voi kun tietäisi. Ainakin toivon niin.