Synnytysunet? Näin juuri ennen heräämistä unta siitä, että menin synnyttämään. Kaipa sekin on pään oma tapa käsitellä synnytyspelkoa alta pois, pelkopolillekin on kyllä aika mutta se on vasta kuukauden päässä. Ajatelkaapa, kuinka hullulta itsestä tuntuu, että viidennen lapsen kohdalla saan synnytyspelon? Jota ei koskaan aiemmin ole ollut, ei oikeastaan edes synnytysjännitystä sen kummemmin.

Pikkupojan synnytys meni asteikolla 1-10 koko kympillä pieleen, siitä se pelkokin taisi tulla. Aina ennen synnytykset on tulleet kun niiden aika on ollut ja menneet mikä minkäkin oppikirjan luvun mukaan mutta pikkupojan synnytyksestä ei oppikirjassa tainnut lukua olla. No höh, en oikeasti ole mitään oppikirjaa lukenut, mutta kuvittelisin että sellainenkin on olemassa ja siinä niitä kuvattaisiin, eri muotoja siis lapsi tähän maailmaan saattaa.

Murkku tuli lopulta suunnitellulla hätäsektiolla, kakkonen käynnistettiin (kivut on aika perseestä käynnistetyssä synnytyksessä, huomasin), kolmonen päätti tulla syöksyllä, nelonen kuuluikin sitten tyyppeihin jotka eivät osaa päättää tulevatko vai ei. Synnytyspäivänä käytiin kotonakin kesken touhun, kun ei se sieltä nyt vielä tulekaan, saattaa mennä jopa päiviä ennenkuin lähtee kunnolla liikkeelle ja takaisin palattiin melkein samantien kun oli taas tulossa.

Siinä vaiheessa lähetettiinkin jo saliin, kun kyllä se nyt sieltä tulee, salissa se sitten taas päättikin ettei tule. Lopulta synnytyksestä jäi makeat naurut päällimmäisiksi, kun kohdunsuupuudutuksen saatuani kätilö innostui oksitosiinitippaa lykkimään hetki hetkeltä kovemmille tehoille ja nauroi kuinka hänen äidilläänkin on tänään synttärit, ja on vielä puolustusvoimain lippujuhlapäiväkin ja sunnuntai, ja aikaa ei ole kuin kaksi ja puoli tuntia ennenkuin vuorokausi vaihtuu ja kyllä hän sen vielä sieltä tälle päivälle ottaa, rouvahan on saanut puudutuksen niin ei varmaan kovasti satukaan.

Oikeassa oli sikäli, että ei se kauheita sattunut, ennenkuin sitten ihan lopussa kun alkoi jo työnnättämään. Siihen asti pelattiinkin miehen kanssa ristinollaa, kortteja kun ei synnäriltä löytynyt vaikka niitä kysyttiin. Kätilöllä oli hauskaa ja meillä oli hauskaa, ja mikä tärkeintä, nelonen syntyi puolitoista tuntia ennen puoltayötä. Eli tavoite saavutettu.

Pikkupoika ei sitten syntynytkään. Oli kovaa kyytiä ensin tulossa kun lapsivedet lähti kolme viikkoa ennen laskettua kotona kun olin jo saanut unesta kiinni, sairaalassa sitten koko homma kanittikin kiinni. Lopulta rukoilin kuolemaa itselleni, niin älytöntä ja kaiken alleen syövää kipua en ole koskaan tuntenut. Jokin meni vikaan, kohdunsuupuudutus ei toiminut, erikoistuva lääkäri ei toiminut, supistukset ei tehneet hommaansa, lopulta minä rukoilin jo kuolemaa kun en sitä kipuakaan pakoon päässyt.

Kätilö huusi lääkärille, joka ei osannut enää tehdä mitään, nojasi vain ja tuijotti kasvot valkoisina minua, ja minä rukoilin. Lopulta kätilö lähti käytävältä huutamaan apua, ja samassa koko huone täyttyi ihmisistä ja vanha lääkäri porhalsi paikalle, katsoi kasvojani ja huusi kuinka paljon ollaankaan myöhässä kaikessa. Viimeiset sanat jotka kuulin tämän huutavan nuoremmalle lääkärille ennenkuin minua lähdettiin paareilla juoksuttamaan saliin oli "nyt joudutaan elvyttämään lapsen lisäksi vielä äitikin".

Ei minua tosin jouduttu. Mutta jokainen varmasti ymmärtää, kuinka kauheaa oli herätä nukutuksesta sektion jälkeen, varmana siitä, että vauvaa ei enää ole, että olet ihan turhaan odottanut tätä, ihan turhaan kestänyt sen helvetillisen kivun, ihan turhaan tehnyt kaiken. Minä itkin pikkupojan syntymän jälkeen peiton alla piilossa hiljaisia kyyneleitä siihen asti, kun heräämön hoitaja huomasi minun olevan hereillä. Olihan se pikkupoika hengissä, sinisenä ja elottomana oli maailmaan saatu mutta hyvin oli itse kamppaillut itsensä hengittäjien kerhoon ja minä sain nyytin osastolle mukaani.

Mutta pelko siitä jäi. Niin kova ja valtava pelko, että neljä vuotta pikkupojan syntymän jälkeen siinä meni, ennenkuin uskalsin edes ajatella että jos vielä kuitenkin kerran. Ja mitä pelkoa kannoinkaan alkuodotuksen, valmiiksi surin edessä olevaa synnytystä, koko ajan takaraivossa paukutti pelon seurana voimakas tunne siitä että keskenmeno tulee. Ja tulihan se, toiselle sankarille.

Pelko unohtuikin siihen. Tai siirtyi taka-alalle, saattaa olla oikeammin sanottu. Kun menetin toisen, josta en tosin edes tiennyt vielä siinä vaiheessa, siis siitä että niitä oli kaksi, oli sekin varmaan jonkinlaista synnytyspelon poistoa. Ei minua se synnytys enää samanlailla pelota. Etenkään kun tiedän pääseväni sinne pelkopolille ja saavani vihdoinkin selvyyden siihen mikä ja miksi meni pieleen. Mitä siinä oikeastaan edes tapahtui.

Epätieto on kamalinta, kun en tiedä mikä meni vikaan ja miksi. Ja niin, samalla aion kyllä ilmoittaa että yksikään erikoistuva lääkäri ei minua hoida silloin, ja ei etenkään se nainen joka siellä silloin lääkärinä oli, ei vaikka olisi kuinka valmistunut. Ja nyt sitten, synnytysuni. Joka taisi olla seurausta eilisestä loppuillasta, siitä kuinka sängyssä tuli muutama supistus jotka otti kohdunsuuhun. Ja heti pieni ääni päässäni sanoi, että hyi hyi hyi, eikös se touhuaminen ollut EI-listalla? Katsotaan vaan, saat vauvan monta viikkoa etuajassa kun et usko.