Hassua kyllä. Heti kun sängystä nousi, oli jotenkin todella alavireinen ja surullinen olo. Epätodellinen jollain tavalla. Kuin olisi tehnyt jotain, mitä pitäisi katua. Morkkisolo siis. Kun vaan tietäisi miksi. Jotenkin ei osaa nyt tarttua syyhyn, olen koettanut sitä miettiä tässä aamun hiljaisuudessa ja en keksi. En edes keksi mitään, mitä katuisin, no tietysti nyt jostain kakaravuosilta löytyy asioita joita katua jos viitsisi enää näin monen vuoden jälkeen, mutta kun tämä olo liittyy nyt tähän hetkeen.

Olisiko se sitten taas joku vinoutuneen hormonin juttu. Jonkinlaista syyllisyyttä jälleen kerran. Jostain. Kun vain tietäisi mistä. Onhan niitä asioita joita voisi tehdä paremmin, niitä kyllä riittää. Voisi olla lasten kanssa enemmän, miehen kanssa enemmän, auttaa muita enemmän. Siis tätä perussettiä. Ainoa mikä minua ihan oikeasti harmittaa on se, että minulla ei ole tarjota isommille lapsilleni yhtä avaria tiloja kuin heidän isällään olisi nyt kun sai talonsa valmiiksi, ja se sitten toisaalta aiheuttaa jonkinlaista syyllisyyttäkin.

Kun en halua edes ajatella vaihtoehtoa että nämä muuttaisivat isälleen. Uusiin tiloihin, uuteen ympäristöön. Olenko siis itsekäs? Tavallaan varmasti. Isällä olisi ehkä paljon enemmän annettavaa, ainakin nyt hienompi ympäristö. En edes tajua, miksi olen niin monesti exän taloprojektin aikana tätä asiaa miettinyt. En niinkään siltä kannalta, että minua ketuttaisi millään tavalla se, että tuo rakentaa ja itse asumme ikälopussa talossa, ehei, vaan jollain tavalla olen koko ajan kokenut sen uhkana.

Tätä on kamalan vaikea selittää. Ehkä se juontaa juurensa sitten parin kolmen vuoden takaisiin tapahtumiin, siihen aikaan kun exä olisi halunnut kakkosen asumaan luokseen. Kakkosellekin siitä puhui usein, ja kakkonen puhui minulle. Lopulta exä otti asian itse puheeksi kanssani. Kuinka hän on ajatellut, että poika muuttaisi hänen luokseen, iso poikahan se jo on, ja kolmosellekin tekisi hyvää kun joutuisi ottamaan etäisyyttä kakkoseen.

Sanottakoon nyt tässä yhteydessä että kakkonen on erittäin sosiaalinen, vilkas ja kuuluu kategoriaan "tutustun kaikkiin, keksin kaikkea ja äitini tuntee opettajani paremmin kuin kukaan muu luokkalaiseni" eli poika touhusi tuohon aikaan kaikkia noin kymmenvuotiaitten juttuja joista äiti sai sitten aina harmaita hiuksia. Ei mitään pahaa, ei poika paha ole, mutta juuri ajattelemattomuuksia, eli koulun katolla auringon ottamista, kotiintuloajoista lipeämistä, turhan laajalla alueella liikkumista ja tietysti tätä läksyjen ja kouluhommien hoitamattomuutta.

Opettajansa lemmikki tuo silti oli koko ala-asteen, joten se kertonee paljon luonteesta. Olipa hänestä soitettu koulun rehtorillekin, kuinka kohtelias nuori mies olikaan koulun kalentereja myymässä kaupalla. Hän on juuri sellainen. Aivan ihana, kohtelias ja auttavainen, mutta samalla niin julmetun vilkas ja touhua täynnä. Ikäänkuin hän ei ehtisi kouluhommiakaan hoitamaan kunnolla, koska maailmassa on niin paljon kaikkea aivan ihanaa mitä tehdä ja touhuta.

Kakkonen on kaikkea mitä exä itse toivoisi luultavasti olevansa. Sen kuvan minä olen aina saanut. Exä itse on kovin ujo, arka ja kouluaikaan hän kuului niihin joiden olemassaoloa kukaan ei huomannut. Eli näkymätön, hajuton ja mauton, noin karkeasti sanottuna. Ja kakkonen on aina ollut exän lemmikki. Kolmonen ei ollut pienempänä mitään. Muuta kuin vaiva, haitta ja häiriötekijä, monella tavalla ongelma exälle.

Siihen aikaan kun exä tämän muuton otti esiin, kolmosella oli menossa kausi jolloin isoveli oli maailman suurin ihme, niin suuri, että ilman isoveljeä oli kotonakin tylsää. Ja sitten se exä halusi kakkosen itselleen asumaan. Minä olin vastaan. Niin hyvin tunnen kakkosen, ja tiedän niin hyvin millaisen kuvan hän isälleen antaa, ei exän korviin puoletkaan kakkosen touhuista siihen aikaan yksinkertaisesti ehtinyt. Ne, jotka ehti, niitä tämä väheksyi ja monesti tuntui ettei uskonut.

Minä suostuin keskustelemaan asiasta, mutta yhtäkään minun perustettani sille, etten anna pojan muuttaa isälleen, exä ei ottanut kuuleviin korviinsa. Hänestä minun näkemykseni siitä, että sisaruksia ei ruveta jakamaan tuossa vaiheessa, oli typerä. Samoin kuin se, että minä painotin moneen kertaan sitä, että exä tekee pitkää päivää ja kuka kakkosen perään siellä ehtii katsomaan. Se on iso poika jo, pärjää kyllä ilman vahtiakin. Kakkonen oli tainnut juuri täyttää kymmenen tuolloin.

Suhtauduin kuulemma ylisuojelevasti ja ajattelin liikaa muita sisaruksia. Asia jäi itämään exän päähän silloin vielä joksikin aikaa, aina se sitä kakkoselle iskosti päähän ja vasta siinä vaiheessa kun soitin lastenvalvojalle ja kysyin tämän kantaa muuttamiseen, siihen että olenko minä tosiaan ylisuojeleva, teenkö väärin, pitäisikö kuitenkin antaa vain pojan muuttaa, vasta lastenvalvojan näkemys asiaan sai exän luopumaan ajatuksestaan.

Lastenvalvoja oli ehdottomasti kielteisellä kannalla. Ei niin vilkasta kymmenvuotiasta kuin kakkonen oli hänen mielestään ollut millään tavalla perusteltua saati järkevää laittaa asumaan kaksin isänsä kanssa niin että käytännössä koulunjälkeisen ajan olisi omin päin aina iltakuuteen asti. Vielä enemmän tuo kyseenalaisti sisarusten erilleen asuttamisen, se oli kuulemma aina tavallaan huonoin vaihtoehto tällaisissa tilanteissa.

Siitä se varmaan on jäänyt, se jonkinlainen epävarmuus ja syyllisyys. Miksi sitä rakentamistakin olen pitänyt uhkana, kun tiedän että siellä on lapsille omat huoneet joita kalustetaan innokkaasti, kakkonen ja kolmonen tosin jakavat sielläkin huoneen, aivan kuin täälläkin, mutta isäpä osti näille sinne sitä ja tätä ja he saavat tietokoneen huoneeseensa ja siellä on sellainen ja tällainen ja tuollainen ja isä lupasi ja kälä kälä.

Ehkä minä tosiaan olen itsekäs. Ehkä minun pitäisi katua sitä, että en antanut silloin kakkosen muuttaa isälleen. Ehkä minä pelkään että tuo innostuu siihen muuttamiseen nyt. En tiedä. Tätä pitää jäädä oikein miettimään.