Keskustelin miehen kanssa tässä päivänä eräänä maailman hulluudesta. Tai paremminkin, ihmisten hulluudesta. Koko asia nousi esiin ykkösolutpullon kautta, mietimme kuinka vauvat ei tarvitsisi varmaan kuin tilkan kyseistä tuotetta ja elimistö olisi sekaisin. Jotenkin siinä nousi mieleen lehtijutut niistä vanhemmista jotka olivat juottaneet väkisin alle vuoden ikäiselle lapselleen viinaa. Joka taas sai miehen miettimään pikku-Maddyn kohtaloa, sitä onko vanhemmat todellakin oman baariin pääsynsä turvaamiseksi syöttäneet lapselle unilääkkeitä. Tämähän on käsittääkseni edelleen tasolla "mahdollisesti", mutta mikäli näin on, niin huh huh! Miehen mielipide ei juuri eronnut siitä, mitä omassa päässäni liikkui, simppelisti "henki pois".

Jotenkin se keskustelu sai minut miettimään nyt paljon tapetilla olleita kehitysvammaisten kuolemia. Näitä "kuolemanenkeleitä", hoitajia jotka ovat piikittäneet hoidettaviin yliannostuksen insuliinia aiheuttaen näiden kuoleman. Olen aika huonosti seurannut kyseisiä tapahtumia mediasta, jonkin verran sentään, mutta pitää myöntää että ajatellut olen asiaa paljon. Kyseiset tapahtumat kun koskettavat niin monelta kantilta minua.

Minulla on itseäni pari vuotta nuorempi serkku, joka on vammautunut synnytyksessä. Serkku on siis jäänyt 3-4-vuotiaan tasolle ja tämän vanhemmat ovat tehneet pitkän päivätyön hoitaen serkun kotona. Tottahan serkku on päivät ollut kehitysvammaisten hoitolaitoksessa, käynyt koulua siis, ja lomaillut siellä jotta vanhemmatkin saa lomaa. Mutta silti, serkku on ollut kotihoidossa ja siitä ei voi kuin hattua nostaa vanhemmille että ovat jaksaneet.

Nyt serkku on tosiaan jo iso ihminen on muuttanut pois kotoa niin sanotusti, eli on nyt pari vuotta asunut omassa "asunnossa". Käytännössähän asunto on huone kehitysvammaisille tarkoitetussa kodinomaisessa keskuksessa jossa on siis hoitajia paikalla yötä päivää. Tuettua asumista siis. Vanhemmille, etenkin äidille, serkun muutto oli kova pala, samoin serkulle itselleen. Itsestä tuntuu hassulta ajatella että se samainen serkku, joka hyppäsi ilkosillaan nokkospuskaan mummolan pihassa silloin kun itse olin jo koulussa, joka istui pikkupojan kastejuhlassa ilmapallo kädessä kirkossa ja joka esitteli minulle vielä muutama vuosi sitten valtavaa lehtikokoelmaansa asuukin nyt muualla kuin vanhempiensa kanssa talossa jossa on aina asunut.

Ja jotenkin ne kaikki kakara-ajan muistot, joissa on myös serkku, sai minut ajattelemaan sitä pelkoa mitä serkun vanhempien on pakko tuntea tämän kaiken keskellä. Serkun äiti on muutenkin kovin herkkä ihminen, syyllistää itseään kaikesta, arkailee kaikkea uutta ja tarrautui serkkuunkin kuin takiainen silloin kun muutto oli juuri tehty, joten kuinka vaikeaa tälle mahtaa olla viedä serkku takaisin "kotiin" vanhemmilla vietetyn viikonlopun jälkeen. Kun tiedät, että vastaavissa paikoissa on työskennellyt "kuolemankätyreitä". Hoitajia, joiden käsiin vanhemmat ovat omat lapsensa uskoneet, ja jotka ovat katsoneet olevansa oikeutettuja päättämään kenen elämä on turhaa.

Kenellä on oikeus päättää kenen elämä on arvokas ja kenen arvoton? Armomurhasta puhutaan aika-ajoin, itseni mielestä se pitäisi sallia tässä maassa, mutta vain silloin kun kyseessä on henkisesti terve ihminen. Fyysisesti sairas ja henkisesti terve, ja tällä tarkoitan kuoleman sairasta ihmistä. Ihmistä jonka elämän viimeiset hetket tulisi olemaan tuskaa ja tiedottomuutta ja tämä on itse kykenevä tekemään päätöksen siitä, että tahtoo pois ennen kuin kivut käy ylivoimaisiksi tai vaipuu tiedottomuuteen josta ei paluuta ole.

Ehkä nämä kuolemanenkelit tekivät omasta mielestään oikein, kun "päästivät" pois ihmisiä joiden elämänlaatu ei tule mihinkään muuttumaan siitä mikä se on, mutta kuka heille muka on antanut oikeuden tehdä sellaisia päätöksiä? Minusta ja varmasti monen muunkin mielestä, he ovat murhaajia, sillä tottahan teko on tehty suunnitellusti. He ovat ottaneet oikeuden omiin käsiinsä, asettaneet itsensä asemaan jossa eivät todellakaan ole olleet. Ja kuinka pitkän varjon heidän tekonsa heittääkään kaikkien kyseisellä alalla työskentelevien päälle?

Voin myöntää, että olen ollut järkyttynyt kyseisistä tapahtumista, ja jos minunkin mieleeni on tullut, kuinka turvallista se sitten onkaan, että serkku asuu siellä missä asuu, niin voin vain kuvitella kuinka vaikea tilanne on serkkuni vanhemmille. Tokihan se on totta, että serkkuni ei miksikään muutu, hän tulee aina olemaan huollettava ja hoidettava, älyllisesti pienen lapsen tasolla, mutta hän on ihminen ja hänellä on ihan samalla tavalla tunteita kuin kellä tahansa meistä. Hän ilahtuu ja tulee surulliseksi asioista, hän pelkää hammaslääkäriä kuollakseen ja rakastaa läheisiään ja vaikka ajatusmaailma ei aikuisen tavoin toimikaan, hän osaa olla ilkikurinen ja vahingoniloinen.

Kenellä on oikeus päättää, että hänen elämänsä on turha? Arvoton? Ei kenelläkään meistä. Ei kenelläkään. Toivon kaikille näiden ihmisten kanssa työskenteleville ja eläville, vanhemmille, sukulaisille ja läheisille, paljon voimia ja ennen kaikkea toivon, että enää koskaan ei tällaisia kuolemankätyreitä pääse näiden ihmisten lähelle.

Ja olkoon kuinka julma tahansa tämä näkemykseni, näihin kuolemankätyreihin voitaisiin käyttää sitä Hamurabin lakia, silmä silmästä, henki hengestä. Vanhemmat, jotka ovat oman lapsensa, olkoon tämä kuinka älyllisesti lapsen tasolla tai muuten vajavainen, päästäneet asumaan näihin hoitolaitoksiin, ovat sen tehneet siksi, että lapsella olisi turvallinen ympäristö jossa tämän erityistarpeet osataan ottaa huomioon. Lähettäneet turvaan joka onkin osoittautunut kaikista turvattomimmaksi turvapaikaksi näissä kuolemantapauksissa.

Hulluutta. Silkkaa hulluutta. Ja niin surullista.