Mikä helvetti nyt on iskenyt. Koko tämän odotuksen, vaikka kuinka olen ollut koko ajan huolissani siitä, että selviääkö tämä pieni onneton syntymäänsä saakka, vai joudunko vielä kuitenkin luopumaan koko lapsesta, en kertaakaan ole uskonut, epäillyt saati pelännyt että vauvalla olisi jotain vikaa. Koko ajan minulla on ollut vahva tunne siitä, että kaikki on ok, vauva on terve ja niin normaali kuinka normaali nyt tällaisesta pimahtaneesta voi sikistä.

Ja nyt. Huoli iskee aaltoina. Yhtäkkiä, tänäänkin herätessä, ensimmäisenä mieleen iski ajatus siitä, että mitä jos vauva onkin sairas? Vammainen tai muulla tavoin sairas. Jos siltä puuttuu jotain? Jos se onkin epämuodostunut? Jos sillä onkin joku karmea sairaus jota ei pystytä hoitamaan? Tai jos se on vain yksinkertaisesti vammainen, samalla tavalla kuin serkkuni. Jää ikuisesti lapseksi ilman toivoa kasvusta aikuiseksi muuten kuin fysiikan osalta. Mitä minä sitten teen?

Saako vauvan jättää suoraan sairaalaan? Saako sen torjua, hylätä, antaa vain jollekin. Unohtaa koskaan vauvaa saaneensakaan. Kaivaa sisältään, sydämestään, aivoistaan, muistikeskuksestaan pois. Ajatelkaa, miten kamalia ajatuksia. Samassa soimaan jo itseäni, kun päästän ajatukset päähäni, soimaan siitä, kuinka voin edes ajatella että tekisin niin omalle lapselleni. Soimaan siitä, että annan itseni huolestua. Soimaan siitä, että en osaa vain olla iloinen siitä että olemme päässeet näin pitkälle.

Epämuodostuneen lapsen kanssa pystyisin elämään tuosta vaan, eihän se epämuodostuma olisi mikään epämuodostuma, vaan osa häntä. Sairaan, siis vakavasti sairaan, en tiedä jaksaisiko sydämeni. Jaksaisinko minä sen pelon, toivottomuuden, hoitojen etsimisen, toivomisen, mahdollisen luopumisen. Jaksaisinko minä, ilman että luhistuisin, syyttäisin itseäni, syyttäisin miestä, syyttäisin Jumalaa, syyttäisin maailmaa, kohtaloa, ihan mitä vaan, jäisinkö itse henkiin vai muuttuisinko eläväksi kuolleeksi. En tiedä.

Ja vammainen lapsi. Oma serkkuni on jäänyt 3-4 vuotiaan tasolle. Hän on minua vuoden nuorempi. Hän ei kuulu niihin vammaisiin lapsiin, joista annetaan aina positiivinen kuva joka paikassa eli downin syndrooma lapsiin, jotka ovat kuulemma niin aurinkoisia ja iloisia ja rakastavia. Tämä muuten pitää paikkansa, olen ollut töissä joskus kehitysvammaisia hoitamassa suljetulla osastolla. Eikä hän kuulu niihin vetäytyviin, itseään mahdollisesti satuttaviin, omaan todellisuuteen käpertyviin autistisiin lapsiinkaan, hän kuuluu niihin "yleisemmin" kehitysvammaisiin, voiko näin sanoa, eli liikkuu kuin muutkin, käsien asennot tosin kielii siitä että kaikki ei ole niinkuin normaalilla aikuisella, hän näyttää aikuiselta mutta hän ei puhu eikä ole aikuinen. Hän on lapsi. Edelleen niinkuin silloin kun hyppäsi nokkospensaaseen tai kirmaili isompana alasti ympäri pihaa.

Hän ei ole rakastava, paitsi silloin kun on rakastava, hän ei ole aurinkoinen, paitsi silloin kun ei ole pahalla päällä, hän ei käperry omaan maailmaansa paitsi silloin kun hän saa lehtiä joissa on naisten kuvia, enkä nyt tarkoita mitään alastonkuvia, vaan ihan vaan kuvia. Jaksaisinko minä sellaisen äitinä? Jaksaisinko elää niinkuin oma tätini ja setäni, koko elämän pyöriessä vammaisen lapsen ympärillä. En, en ainakaan usko. En jaksaisi. En pystyisi. Ja tiedättekö miten pahalta tuntuu sanoa se. Että ei missään nimessä haluaisi vammaista lasta.

Olenko luopio, petturi, kelvoton äiti kun en tahdo vammaista tai sairasta lasta? Miksi minä edes mietin tällaisia? Miksi minä annan itseni ajatella tällaisia? Rakenneultran mukaan kaikki oli hyvin, miksi minä annan nyt sen epäilyn ottaa sijaa itsessäni, kun aiemmin olen ollut niin varma että kaikki on hyvin? Miksi se epäily edes tulee? Onko se merkki jostain, tarkoittaako se jotain, onko minun äidinvaistoni herännyt kertomaan tämän?

Minä tiesin, jollain hullulla tavalla minä tiesin koko alkuraskauden ajan, että saan keskenmenon. Minä tiesin sen, ja pidin itseäni hulluna kun sellaista edes ajattelin. Ja sitten se tapahtui. Sitä tosin en tiennyt, aavistanut saati uskonut että vauvoja olisikin kaksi ja vain toinen menisi kesken. Mutta minä tiesin ja tunsin sen alusta asti sisälläni että niin käy. Olenko minä nyt itse aktivoinut tämän pelon itseeni? Olenko minä itse keksinyt sen, vai onko minun vaistoni tämän asian suhteen herännyt vasta nyt? Mikä helvetti minua vaivaa, siis ihan oikeasti, mikä helvetti minussa on, kun en voi vain antaa olla ajattelematta, miettimättä, pelkäämättä? Enkö minä osaa olla enää tämän raskauden kanssa niin, etten olisi huolissani? Kun enää ei tarvitse pelätä sitä, että vauva menee aikaisilla viikoilla, keskeneräisenä kesken, niin onko minun nyt sitten pakko kehittää itselleni toinen huolenaihe.

Helvetti. Menen potkimaan itseäni. Perseelle niin että kolina käy.