Eilinen ihan mukavan letkeä mieliala muuttui yön aikana omituiseksi apaattisuudeksi. Tai niin, onko tämä sitten apaattisuutta, jotenkin vaan kaikki harmittaa. Nukuttua tuli pidempi yö kuin hetkeen, kaikki ruhtinaalliset kuusi tuntia, mutta jotenkin, ei tässä paljon hymyilytä. Kenkuttaa ja harmittaa. Kai siihen on monta syytä, yksi on tuo hiton koipi, kenkuttaa suunnattomasti kun ei se ole yön aikana yhtään laskenut. Kai minä saan vielä jonkun varpaanvälisilsan, kun varpaat ovat turvoksissa niin että välejä ei ole enää.

Kenkuttaa tämä kykenemättömyyskin. Kun ei kykene, ei vaan millään, elämään ja olemaan niinkuin normaalisti eläisi ja olisi. Ideoita pukkaa päähän, mitä voisi tehdä ja touhuta, mutta niissä kohtaa kun järki ei sano eitä touhuille, fysiikka tekee tenän. Ei vaan pysty. Tekisi mieli siivota. Oikein kunnolla. Kaivaa moppi ja rätti esiin, pestä ikkunoita, vaihtaa verhoja. Yritä siinä sitten, kun et kunnolla pysty edes kävelemään toisella jalalla. Iho kiristää hulluna jalkapöydästä ja nilkasta.

Pitäisi varmaan vaihtaa blogin nimi valitusvirreksi. Vai sittenkin vitutusvirreksi. En tiedä. Ainakin valitettavaa on riittänyt moneen kertaan. Ja vitutusta. Ihan rehellisesti sanottuna, olen huolissani. Suurimman osan ajasta. Olisi ihanaa kun voisi vain nauttia raskaudesta, kuten aiemminkin olen tehnyt, eikä aika kuluisi tähän oman olotilan kuulosteluun. Sitä paitsi, olen huomannut, että mitä enemmän omaa oloa kuulostelee, sitä enemmän tulee kaikkia kummia olotiloja. Olenko vainoharhainen? Kiinnitänkö sittenkin liikaa huomiota omaan oloon? Kun tietäisi.

Pahimman kolauksen sain tosin tänä aamuna niin simppelistä jutusta kuin vessassa käymisestä. Tajusin miettiväni, että olisi aiheellista kiskoa pesukone pois paikoiltaan ja ottaa vessa suursiivon alle, eikä minkä tahansa suursiivon, vaan tyyliin, hinkkaanpa hammasharjalla nurkat. Samoihin aatoksiin liittyi keittiönkaappien täystyhjennys ja siivous, vintin tyhjennys, kuistin pesu ja lukematon määrä muita totaalisiivoustoimenpiteitä. Ja sitten se iski.

Tajusin, että pesänrakennusvietti puskee päälle, se loppuviikkojen kamala olotila nimeltä "kaikki äkkiä kuntoon ja kunnolla, aika loppuu". Nyt jo! Tässä on vielä yli kaksi kuukautta kärvisteltävänä, mistä helvetistä se nyt jo iskee. En tiedä olenko aiemmin maininnut asiasta täällä, mutta minulla on ollut jatkuvasti itsellä sellainen tunne, kuin olisin suunnilleen kuukauden pidemmällä tämän odotuksen kanssa kuin kalenteri antaa ymmärtää. Jopa turvotukset ja vauvan asettumiset oikeille lähtöteloilleen ovat tulleet kokolailla kuukautta aiemmin kuin oletettavaa olisi.

Ei kai se merkitse jotain, liity jollain tavalla äidinvaistoon? Ennakoi tulevaa? Jos näin on, niin vittu joo, tämä vauva kulkee komeasti pisimmän reissun keskolan kautta kuin kumpikaan noista kahdesta aiemmin keskolan kautta kulkeneesta. Vähemmästäkin iskee pelon perseeseen. Tällä porukalla koko synnytysprojekti itsessään on monimutkaisempi homma kuin kauppareissu konsanaan, siihen jos nyt lätkäistään ihmisen alku jota pitäisi käydä päivittäin hoitelemassa toisessa kaupungissa muutaman viikon ajan niin huh huh!

Ja miksi yleensäkään mietin tällaisia? Stressi saattaa itsessään laukaista ennenaikaisen synnytyksen puhumattakaan raskausmyrkytyksestä jolla kaikki minua pelottelevat, mutta miten hitossa olet ajattelematta tällaisia? Voi perseen perse. Ei oo kivvaa.