Kaikin puolin. Tai no kaikin ja kaikin, mutta huono kuitenkin. Ikävä ja suru elää puseron alla heti kun silmät saa auki. Kaipaan koiraa. Kaipaan, ikävöin. Juuri näitä aamuja kun toivoisi sen tulevan tuolta, tökkivän oven auki kuonollaan, hakkaavan häntäänsä oven pieliin ja painavan päänsä reidelle. Kaipa siihen vaikuttaa sekin, että tänään haen koiruuden tuhkat. Pienessä laatikossa. Tuon kotiin ja toivon, että pääsemme koko joukolla mahdollisimman pian viemään ne mökille, sinne minne ne on tarkoitus haudata.

Vain kuva näytöllä, ruoka- ja vesikippo kuistilla, talutushihna ja panta naulassa, siinä on kaikki mikä koirasta enää kielii. Muistojen lisäksi, tietysti. Mennyttä mikä mennyttä. Ja jotenkin tekee pahaa se, että tietää ettei koiraa enää tule. Ei ikinä koskaan. Että se oli nyt tässä. Se aika jonka sait elää koiran kanssa. Eipä silti, ei yksikään koira korvaisi sitä jonka annoin pois, ei minun vanhaa rouvaani. Mutta ehkä ajatus siitä, että voisi vielä silti toisen ottaa, ehkä se antaisi jotain odotettavaa.

En tiedä. Koetan olla ajattelematta liikaa, ero on aina kipeä. Oli se sitten ero puolisosta, ystävästä tai niin, monivuotisesta elämänkumppanista, vaikka tämä kuinka olisi vain koira.

Asiasta sammakkoon, mies soitteli illalla. Useampaan kertaan. Viettivät mökillä katon valmistujaisjuhlia. Pienessä pöhnässä ensimmäinen soitto, hieman isommassa seuraava ja viimeinen puhelu olikin sitten jo silkkaa rakkautta ja huolta. Miten jalka voi. Sattuuko. Tulen huomenna kotiin. Katsomaan perään. Peräänkatsojaa minä taidan kaivatakin. Mutta niin sitä taitaisi mieskin nyt kaivata.

Eilinen meni vauhdilla, lähdin eskarin kanssa kaksin sukuloimaan puolilta päivin, molemmilla hiukset laitettuna, mekot päällä, aurinkolasit silmillä. Neiti istui etupenkillä, tarinoi koko matkan, kertoili unista joita oli nähnyt, siitä kuinka hauskaa oli äidin kanssa olla ihan kaksin. Lämmitti mieltä aivan suunnattomasti, eipä meillä niitä kaksin keskeisiä hetkiä juurikaan ole.

Sukuloimasta siirryttiin sujuvasti hakemaan isompia isältään. Tai niin, mummulta jos tarkkoja ollaan. Kakkosella oli kova kiire saada meidät sinne, soitteli moneen kertaan ennenkuin ehdimme edes kunnolla kahvittelemaan sukulaisissa, tulkaa jo, ja sitten äiti juot kyllä kahvit täällä, mummu keitttää. Aikani väitin vastaan, totesin sitten helpoimmaksi antaa toiselle luovutusvoiton. Sormet ristiin ja hiljainen toive, ettei ex-appi sen enempää kuin muutkaan suvun miehet ole paikalla.

Eivät onneksi olleet, vain omat penskat ja ex-anoppi joka riensi ulos kun huomasi meidän tulleen. Eskari halaili kakkosta kuin olisivat olleet viikon erossa, vähintään. Niillä on keskenään niin hämmästyttävän läheinen suhde, että sitä on suorastaan koskettavaa katsoa. Ikävä oli ollut, vaikka vain kaksi päivää ilman kakkosta oli joutunut olemaan, ja kakkonenkin halaili siihen malliin että kaivannut oli tuokin.

Kakkonen oli hakenut minulle mansikkaviinerinkin kaupalta, siinä ne kulki eskarin kanssa kakkosen esitellessä paikkoja ja eskari piti tiukasti kakkosta kädestä. Varsinainen joukko. Juteltiin niitä näitä, juotiin kahvit ja kuinka ollakaan, kello kävi jo viittä kun kotiin päästiin. Ja sitähän saa mitä tilaa, toinen nilkka turposi päivän mittaan entisestään, kotiin ajellessa särky oli levinnyt jo pohkeeseenkin.

Tämä on minulle uutta, tämä turpoaminen, ja paitsi että tämä on minulle uutta, on se myös perin hassua. Vain oikea jalka turpoaa. On vasenkin hieman turvoksissa, mutta ei mainittavimmin, oikea sen sijaan on nilkasta niin paksu, että siellä olevat luut katoavat näkyvistä. Ja vauva, se ei suostu siirtämään itseään millään keinolla vasempaan. Ei vaikka kuinka koetin illalla sitä tökkiä toiseen suuntaan. Ei, päinvastoin, kiukustui mokomasta tökkimisestä ja venytti itseään niin että maha nousi oikealta puolelta kylkiluiden alta ylös niin että vauvan pituuden näki mahankin päältä. Vasemmalla puolella ei elämää sitten ollutkaan, ei sen enempää kuin mahaakaan.

Rönsyilee tänään nämä puheet. Koettakaa kestää.