Lapset herätkää. Johan tässä on taas ehditty kahvia juomaan ja aamu-uutisetkin on seurattu. Hauskaa, eikö? Puoli kuudesta on tullut jokin maaginen kellonaika herätä, kummallista. Ennakointia vauvan rytmiin? Ei hajuakaan. Toivottavasti se rytmi ei kestä kovin montaa kuukautta, näin kesän kynnyksellä aikaiset aamut on ihania, mutta talven pimeydessä päivälle kertyy mittaa vaikka heräisi vasta seitsemältä. Vasta... Heko heko.

Tänä aamuna en sentään herännyt kipuun. En edes raastavaan hätään. Ehei. Heräsin pikku pojan kääntelehtimiseen. Vääntelehtimiseen. Ja merkilliseen tuhinaan mitä sängyssään piti. Ehdin juuri ja juuri juoda kahvikupposen ennenkuin rappusista kuului askeleet. Kovin on vahvaa tekoa meidän välinen napanuora, viimeisen vuoden aikana on tainnut olla yhden käden sormissa kerrat jolloin pikku poika olisi nukkunut enemmän kuin puoli tuntia minun heräämisen jälkeen. Rasittavaa.

Minä kun kaipaisin aamulla omaa aikaa. Aikaa herätä, kiskotella, juoda kahvia, selailla blogeja läpi, kuunnella ne uutiset ilman vieressä kiukkuavaa pientä miestä joka vaatii elokuvaa itselleen. Tänä aamuna mentiin yllättävän kivuttomasti, eilen olikin täysi sota. Uutisista siis. Ehkäpä vielä joku aamu poika nukkuu. Tai sitten ei.

Väsymys mokoma alkaa vaivata joka päivä. Puolelta päivin olen valmis sänkyyn, mutta pääsenkö sinne? En. Omilta vielä saattaisikin ottaa makuuasennon, laittaa filmin koneeseen ja tuumata että sen aikaa hiljaa, mutta hoitolapsilta ei. Etenkään kun serkkupoika vahvuudessa. Eilen oli sen päiväinen riehuminen päällä ennen kerhoon lähtöä että saatoin kuulla verenpaineen kohinan päässäni. Riehuminen oli jatkunut kerhossa, pikku poika kertoili autossa kotiin hakiessa kuinka täti oli ollut vihainen heille kun he riehuivat. Voi kuinka odotankaan äitiyslomaa.

Ei enää riehuvia serkuksia, ei idioottimaisesti käyttäytyvää hallitsijan äitiä saati kiukkuavaa hallitsijaa. Ei pakkoa herätä ennen kuutta, ei ruokien tekoa sen pohjalta mitä yksi suostuu syömään. Jotain on saavutettukin, sipulit menee ruoassa alas tuosta vaan, tosin sitä ei parane sanoa että ruoka sitä sisältää. Ei tuhottuja istutuksia, ei kädet korvilla istujaa, ei kiolminkertaista "pyyhkiin"-huutoa vessasta. Toisaalta, "mulla ei oo kaveria"-rutina saattaa lisääntyä... Tai sitten ei, pikku poika ei ole aikoihin ollut innokas vastaanottamaan serkkupoikaa leikkikaveriksi. Yleisin rutina on tämän kohdalla "mä en haluu sitä meille". Poika on yksinäinen susi kotona ollessa. Kaverit pitäisi löytyä niin että itse olemme muualla, mieluiten miehen siskolla.

Merkillistä.