Nainen, joka rakasti ylikaiken lapsiaan, miestään ja elämää. Nainen oli kova leipomaan, siivoamaan ja laittamaan ruokaa, hän suukotteli ja halaili tyttäriään aina kun nämä lähelle tulivat ja piti huolen, että näillä oli aina mahat täynnä ja hymy huulilla. Paitsi että nainen rakasti lapsiaan, rakasti tämä työtä jota teki. Ja koska tämä rakasti niin paljon työtään, tämä oli myös todella hyvä siinä. Niin hyvä, että joutui jopa toisinaan kieltäytymään tarjotuista työtehtävistä, muuten tälle ei olisi jäänyt aikaa leipoa, laittaa ruokaa tai suukotella tyttöjään.

Sitten tapahtui jotain mikä sai naisen surulliseksi. Nainen sai kuulla, että mies oli halaillut ja suukotellut tyttöjen hoitotätiä. Nainen tuli niin surulliseksi, että ei jaksanut leipoa, ei tehdä ruokaa eikä edes kunnolla halailla tyttöjään, koska itkeminen ja miettiminen vei niin paljon aikaa. Tarpeeksi itkettyään nainen päätti ottaa tytöt mukaan ja muuttaa muualle asumaan näiden kanssa. Silloin mies tajusi, kuinka kallisarvoisesta aarteesta joutuisi luopumaan ja teki kaikkensa että nainen otti tämänkin mukaansa.

Nainen muutti tyttöjensä kanssa lähelle omaa äitiään, takaisin omiin lapsuuden ja nuoruuden maisemiinsa. Kun hän sai viimeisetkin pahvilaatikot sisälle uuteen kotiin, hän päätti mennä suihkuun ja kuinka ollakaan, siellä seisoikin mies virtaavan veden alla. Ei se ollut uskonut naista kun tämä oli sanonut tarvitsevansa aikaa. Nainen päätti antaa miehenkin jäädä, mihin se menisi kun kerran noin kovasti naista ja tyttöjä kaipasi että perässäkin kulki.

Tytöt nauttivat kun serkut asuivat lähellä, mummulla saattoi piipahtaa koska tahtoi eikä kioskillekaan ollut matka eikä mikään kävellä. Nainen puolestaan halaili tyttöjään yhtä paljon kuin ennenkin, rakasti työtään ja rakasti sitä, että tällä oli paljon vanhoja uusia ystäviä ympärillään. Kunnes tapahtui jälleen jotain joka sai naisen todella surulliseksi.

Nainen satutti selkänsä. Ja nyt pahemmin kuin koskaan ennen, vaikka ennenkin selkä oli vihoitellut. Niin pahasti, että nainen joutui lopettamaan rakastamansa työn, leipomisen ja ruoanlaitonkin. Nainen ei voinut muuta kuin maata sängyssä, toivoa että tytöt kävisivät mahdollisimman usein halattavana ja suukoteltavana, ja että mies auttaisi häntä. Mutta mies ei ehtinyt. Mieskin rakasti omaa työtään ja mitä enemmän nainen joutui makaamaan, sitä enemmän mies oli töissä.

Lopulta lääkäri joutui leikkaamaan naisen. Ja totesi ettei nainen enää koskaan voisi tehdä työtä jota oli rakastanut. Tai oikein mitään muutakaan työtä, naisen pitäisi vain opetella elämään erilailla, käydä uimassa ja kävelyllä, varoa nostamasta mitään tai liikkumasta nopeasti. Nainen muuttui päivä päivältä surullisemmaksi, niin surulliseksi että lopulta mieskin alkoi karttelemaan tätä.

Ja koska naisen säästöt olivat loppu, nainen joutui sanomaan tytöilleen, että heidän olisi muutettava pois kodista jonka nainen oli valinnut ja jota tämä rakasti. Niinpä he muuttivat jälleen, tällä kertaa mies ei enää seissytkään suihkussa odottamassa uudessa kodissa, eikä tämä käynyt edes naista katsomassa kuin silloin tällöin jos tarvitsi puhtaita vaatteita tai halusi tuoda tytöille rahaa vaatteisiin.

Nainen oli surullisempi kuin koskaan. Hän ei enää jaksanut halailla edes tyttöjään. Kävelyllä hän kävi, ja eräällä sellaisella kävelylenkillä hän törmäsi vanhoihin ystäviinsä jotka olivat menossa terassille istumaan. Nainen lähti näiden mukaan, ja hän huomasi kuinka hauskaa terassilla oli. Siellä oli niin hauskaa että hän halusi sinne uudestaan ja uudestaan, siitäkin huolimatta että tytöt olivat välillä tosi surullisia kun nainen ei halaillut heitä, eikä pitänyt hymyä heidän huulillaan.

Lopulta pienempi tyttö lähti miehen mukaan. Isompi tyttö jäi asumaan naisen kanssa vaikka nainen ei juuri kotona enää ollutkaan. Eräänä aamuna tyttö huomasi olevansa niin iso, että saattoi muuttaa yksin asumaan, eikä aikaakaan kun nainenkin muutti pois. Nyt naisella oli aikaa istua terassilla niin paljon kuin halusi, ja vanhat ystävät pitivät huolta että tällä ei koskaan ollut jano.

Eräänä päivänä naisen tuli kuitenkin ikävä tyttöjään. Tytöt olivat kuitenkin jo muualla, eikä voineet kuin käydä naisen luona koska näillä oli omatkin työnsä. Nainen oli kyllästynyt istumaan terassilla mutta tällä ei ollut enää muutakaan tekemistä. Niinpä hän istui edelleen siellä, aina kun jaksoi ja ehti. Muulloin hän oli omalla äidillään, hänen äitinsä piti huolta että hänellä oli puhtaat vaatteet ja maha täynnä ja hymy huulillaan. 

Sitten naisen oma äiti kuoli. Ja naisesta tuli niin surullinen, ettei tämä osannut enää hymyillä. Ei vaikka tytöt halailivat, ei vaikka aurinko paistoi, ei sittenkään kun tytöt koettivat kaikkensa. Naisen oli niin kova ikävä omaa äitiään, ettei tämä osannut enää edes elää ilman tätä. Ja niin nainenkin meni enkeliksi. Oman äitinsä luokse. Halailtavaksi, syömään pullaa ja hymyilemään. Ja tytöt, tytöt veivät äitinsä arkulle kirjeen johon olivat kirjoittaneet kauneimmat sanat jotka olivat kirjoista löytäneet ja jotka heistä kuvasivat naista paremmin kuin mikään muu maailmassa.


" Nyt olet vapaa ja mukana tuulen,
voit kulkea rajalla ajattomuuden.
Olet kimallus pilven, olet tähdenlento,
Olet kasteisen aamun pisara hento.
Et ole poissa vaan luoksemme saavut,
mukana jokaisen nousevan aamun.
Ja jokaisen tummuvan illan myötä,
toivotat meille hyvää yötä. "