Mikä tästä lapsesta tulee, kunhan maailmaan pääsee. Kuinka kova luontoinen hän mahtaakaan olla. Jokin ihmeellinen tarkoitus silläkin on pakko olla, kuinka tämä vaavi roikkui väkisin mukanani vaikka kaveri joutuikin poistumaan. Ihmettelen. Hämmästelen. En voi kunnolla edes ymmärtää. Poltot oli sinä yönä niin kovat. Jokainen joka on kerran synnyttänyt tietää millaiset voimat kohdun alueella jyllää. Kuinka voimakas elin kohtu on työntäessään lasta maailmaan.

Tuntui niin hullulta silloin, kun synnytyksissä on koko mahan alueelle levittäytynyt kohtu tehnyt töitä, sinä yönä se alue oli kuin sisällä olisi ollut greippi joka työskenteli voimakkaasti. Ymmärtääköhän kukaan mitä tarkoitan... Toivottavasti. Greipin kokoinen pallo supisteli niin kovasti ja niin kipeää tekevästi, että minä en pystynyt istumaan, en kävelemään, seisomaan, en kunnolla edes makaamaankaan. Se työ, mitä kohtu silloin teki, se voima millä se greippi siellä itsestään toista ulos työnsi, oli valtava. Miten tämä toinen on voinut siellä pysyä, roikkua väkisin kiinni elämän syrjässä.

Lääkäri sanoi seuraavana päivänä kun sinne asti pääsin, että mitään ei tuollaisten kipujen jälkeen kohtuun voi jäädä. Niinpä. Ykkönen jäi. Vaikka jäämismahdollisuus oli lääkärinkin mukaan nolla. Ihme. Se on ainoa selitys minkä olen keksinyt. Ihme, jolla on jokin tarkoitus. Tästä vauvasta ei ainakaan sitkeyttä puutu. Kuten ei pikku pojastakaan jonka hengissä syntyminen oli silmissäni suuri ihme. Sen verran lujasti ne lääkärin sanat silloin takaraivoon jäi, viimeiset sanat jotka kuulin ennenkuin minua lähdettiin juoksuttamaan leikkaussaliin. "Nyt joudutaan elvyttämään molemmat". Ja tässä me olemme, pikku pojan kanssa, ja syksyllä joukkoon liittyy yksi ihme lisää.