Olen lukenut erästä odottajan blogia aina kun sinne uusia juttuja on ilmaantunut. Ei hajuakaan välillä, miksi sitä luen, koska toisinaan on kertoja jolloin ärsyynnyn ihan suunnattomasti tämän sepustuksista. Nuoruuden idealismia, sitähän se pitkälti on, ja sellaista varmasti kirjoittajalle itselleen tärkeitä juttuja, jotka kuitenkin tuntuu aivan turhilta rutinoilta mutta kuitenkin. Kuten huomaatte, koetan parhaani mukaan asettua takaisin omiin kymmenen vuoden takaisiin kenkiini eli aikaan jolloin paljon pienemmät jutut oli maailmanlopun merkkejä.

Lähinnä siitä nuoruudesta ja tietynlaisesta miten sen kauniisti sanoisi, vaaleanpunaisten lasien läpi katselusta johtuen jätänkin usein kirjoitukset siellä kommentoimatta, koska itse olen niin helvetin vanha ja skeptinen, että saattaisin pahoittaa toisen mielen kommentoimalla ikävästi. Vähän sama juttu kuin siskon kanssa, ihan kaikkea ei vaan viitsi sanoa. Kyllä siperia opettaa ja ikäkin sitten tuo erilaista näkemystä mukanaan.

Joka tapauksessa siis, kyseisen blogin pitäjä on mitä ilmeisimmin huomattavasti nuorempi ja suhtautuu luonnollisestikin elämään nuoremmalla otteella. Kamalan vaikeaa muuten kirjoittaa positiivisessa mielessä asiasta, jonka vuoksi välillä tuntee tarvetta repiä itseltään hiukset päästä... Asiaan, menee taas ihan kiertelyksi.

Kuten ilmeisesti aika monilla meistä odottelijoista, tälläkin äidillä on epävarmuuskausi menossa, vai miksi sitä nyt sitten sanoisikaan. Ja kuten niin monesti itsekin nuorempana tuli tehtyä, tämäkin äiti toivoo, että mies ymmärtäisi kysyä tarvitseeko äiti apua, miten äiti voi, mitä äiti haluaa, ja tarttuisi toimiin ihan ilman minkäänlaista opastusta äidin puolelta että mitä missä ja milloin. Ja tämähän se sai vanhan akan karvat nousemaan pystyyn.

Niin. On sitä itsekin joskus oltu yhden lapsen toista odottava äiti jonka pää on ollut täynnä niitä unelmia siitä täydellisestä elämästä, täydellisestä parisuhteesta ja täydellisestä puolisosta. Elämä onkin sitten opettanut ajan kanssa että sellaista kuin täydellinen ei ole olemassakaan, aina on parantamisen varaa aivan kaikessa. Oli sitten kyseessä parisuhde, puoliso tai oma suhtautuminen asioihin ja elämään. Edelleenkin sitä parantamisen varaa on omassa itsessäkin vaikka millä mitalla, pahoin pelkään että valmiiksi ei elinaikana edes tule.

Karvat nousi pystyyn lähinnä siksi, että äiti purki harmiaan, jonka ymmärrän täysin ja hyvä onkin että edes blogiinsa purki, ja turhautumistaan mieheen heittäen loppukommentiksi "apua en pyydä jos ei itse tajua". Siis. Tuota. Tähän ikään olen sen verran maailmasta oppinut, että apua ei saa jos ei sitä tajua pyytää. Kuinkahan moni parisuhdekin kaatuu siihen, että puolisot keskenään kuvittelevat toisen olevan ajatustenlukija joka pelkästään toista katsomalla tietää miten toinen toivoo tämän tekevän?

Samaan saamarin perisyntiin sitä on tullut itse monesti syyllistyttyä, myös parisuhteessa, onneksi jokainen ikävuosi lisää sitä omaa röyhkeyttä tai miksi sitä nyt kutsuisikaan vaatia asioita eri tavalla. On edelleen ihmisiä, joilta en apua pyydä, en todellakaan, ja joihin suhtaudun samoin kuin kyseinen äiti, eli jos ei tajua apua antaa, niin olkoon tajuamatta, mutta parisuhteessa sitä virhettä en enää ole tehnyt. Ei helvetti tuo mies sentään ole ajatustenlukija kun ei se kerran ole ruudinkeksijäkään. Onneksi sekin on tajunnut sanoa, jos on jotain vailla tai toivoo jotain tapahtuvan tai tehtävän, muutenhan tämä homma ei toimisi edes teorian asteella.

Mihinköhän tällä kirjoituksella pyrin? No ainakin ihan aluksi siihen, että saan oman kiukkuni kyseistä kommenttia kohtaan purettua, mutta myös siihen, että kuka ikinä tätä blogiani lukeekaan, ja mahdollisesti samoin ajattelee avunpyynnön suhteen, älkää hittolainen tehkö sitä virhettä parisuhteessanne, että jätätte sanomatta toiselle mitä haluatte. Se on sitten aivan eri asia vaikuttaako se avunpyyntö mihinkään suhteessa, mutta niin kauan kun sitä apua ei itse pyydä, ei voi syyttää kuin itseään siitä että apua ei saa. Vasta sitten kun sitä on pyytänyt ja jos sitä ei siltikään saa, voi syyttää sitä toista osapuolta.

Ja muistakaa yksi asia, jonka olen tuon omankin kutjaleeni kanssa huomannut. Niin hullulta, naurettavalta ja typerältä kuin tämä saattaakin kuulostaa, niin miehet taitaa tarvita suunnilleen yhtä paljon niitä toistoja pyynnöissä kuin pikkulapset ei-sanaa kielloissa. Jos sinä tänään pyydät miestä viemään roskiksen kun se nyt sopivasti on siinä eteisen lattialla tämän kenkien vieressä ja mies sen siitä sitten reippaana viekin, ei se suinkaan tarkoita sitä, että huomenna voit vain laittaa sen roskapussin siihen miehen kenkien viereen ja tadaa, taas on roskapussi kadonnut ilman erillistä pyyntöä. Tosin on myös niitä miehiä, jotka yhdestä kerrasta toistavat samaa kaavaa, itselleni tosin ei sellaista ole vielä eteen osunut, mutta en siis väitä etteikö niitäkin olisi.

Kylläpä helpotti. Edelleenkään en silti mene tätä kommenttiani laittamaan kenenkään lootaan, jätän tämän tällaiseksi yleiskommentiksi omaan blogiini. Jep.