Ota 20 ilmaiskierrosta

Ei omaa rahaa, ei riskiä


perjantai, 29. elokuu 2008

Väsymyksestä vitutukseen

On se sitten kumma juttu, kuinka väsyneenä saa todelliset siepit yllättävän vähällä. Kuinka väsyneenä ei jaksa edes alkaa vääntämistä asioista, menee siitä mistä aita on matalin, vaikka se sitten tarkoittaisi täysimittaista sotaa.

Minä olen aina arvottanut lapset ja kodin korkeimmalle elämässäni. Raha on lähinnä välttämätön paha, jota on pakko olla mutta kunhan on katto pään päällä, laskut maksettuna ja ruokaa pöydässä, on sitä rahaa riittävästi. Minä en kaipaa muhkeaa pankkitiliä, en varallisuutta enkä huoletonta elämäntyyliä, jossa rahaa on laittaa mihin mieli tekee. En väitä, etteikö joskus olisi mukava mennä kauppaan, ostaa vain sen kummemmin miettimättä jotain kalliimpaa, mutta ei se silti ole se mihin elämässäni pyrin. Kunhan minulla on lapsilleni siistit vaatteet, kunnon harrastusvälineet ja mahdollisuus antaa näille aikaa, olen onnellinen.

Olen mielestäni tehnyt loistavan uran, kun olen kuusitoista vuotta huolehtinut omista lapsistani. Ollut heille täysipäiväinen äiti, ollut paikalla kun he ovat palanneet koulusta, laitellut aamuisin aamupalat, huolehtinut ruoat pöytään ja vaatteet päälle. Valvonut kun he ovat sairastaneet, valvonut kun he ovat olleet myöhempään diskossa, kaverilla tai kylillä. Ollut läsnä. Kuten olen edelleenkin. Olen ÄITI, en ole koskaan mitään muuta halunnut ollakaan. Tiedän, monen mielestä uravalintani ei ole edes uravalinta vaan laiskuutta, saamattomuutta. Haluttomuutta työelämään. Ja silti katson usein tekeväni kovempia työpäiviä kuin mieheni. Minun työpäiväni kun ei kulje kellon kanssa, ei siinä ole loppua sen enempää kuin alkuakaan.

Välillä väsyn. Aivan samoin kuin mieskin. Välillä rutiinit käy hermoille. Joka-aamuiset herättelyt, jokailtaiset puuronkeitot, pyykinpesut, siivoukset, tappelupukareiden erottelut. Ja kuitenkin teen ne kaikki mieluummin kuin mitään muuta elämässäni. Ei meillä rahalla juhlita, ei sitä ole heiteltäväksi olan yli, mutta on sitä kuitenkin sen verran, että voin tilata lapselle parturin miettimättä millä sen maksan tai ostaa toiselle lenkkarit ilman pelkoa rahattomuudesta.

Eilen olin väsynyt. Illalla. Hyvin hyvin väsynyt. Väsynyt siihen, että viimeinen kaksi viikkoa meillä on sairastettu pääasiassa pienimmän toimesta mutta osin myös isompien ja itseni osalta. Väsynyt siihen, että rutiineissa ei ole ollut mitään taukoa pikaista yksin postissa piipahtamista lukuunottamatta. Väsynyt siihen, että iltaisin talossa on vallinnut enemmänkin sirkusmeininki kuin leppoisa unille valmistautuva tunnelma. Väsynyt siihen, että mies on tuijottanut telkkaria, hoitanut itseään ja touhunnut omiaan sen ajan kun ei ole ollut töissä.

Mies harrastaa. On harrastanut koko meidän yhdessäoloaikamme, ja vaikka siitä toisinaan olenkin rutissut kuinka itse olen aina lasten kanssa ilman mitään sen kummempia omia aikoja, olen silti pääasiassa mielelläni aina lasten kanssa. En minä kaipaa harrastuksia enkä sitä omaakaan aikaa, mutta silti välillä jaloissa kitisevä lapsi yhdistettynä hellalla porisevaan iltapuuroon ja sohvalla makaavaan mieheen saa vitutuksen nousemaan pintaan. Helvetti soikoon!

Eilen illalla kiehahti. Osin väärinkäsitystä, osin väsymystä, osin vitutusta. Mies, joka saa aina jonkun ihmeellisen hätäpaniikkikohtauksen jos rahat on vähissä, tutki netissä hallituksen uutta budjettiesitystä. Kysellen mitä kyseisistä rahoista, joita ollaan nostamassa, minä saan. Enkö muka saa äitiyspäivärahaa. No en, kotihoidontukeahan minä saan. Ja miten muka minulta viedään niin paljon veroa. Kela vie kaikilta, joku suht uusi pykälä. Mitä minä sitten saan kun en saa enää kotihoidontukea, jos en töihin mene. En saa mitään. Työkkärikorvausta? En saa mitään, en ole ollut vuoden se ja se jälkeen vieraalla töissä joten en, en ole oikeutettu kuin toimeentulotukeen.

Risoo se minuakin, että neljän vuoden uraa yksityisyrittäjänä ei lasketa työksi, ei vaikka kuinka siitä palkan sainkin koko ajan. Mies alkoi laskea, miettiä, murehtia. Juuri sillä minun hermojani kiristävällä tavalla, harkiten mistä minä saisin samalla hetkellä töitä kun pienin täyttää kolme. Kun millä me elämme jos minä en saa mitään mistään. Sillä lähes samalla kuin tähänkin asti, ei se parin sadan euron pudotus paljon vaikuta. Jätetään ostamatta parin sadan euron rullaluistimet miehelle, tai satasen takki, ei tuhlata.

Väsyneenä, kitisevä lapsi sääressä roikkuen nainen ei ole parhaimmillaan eikä kärsivällisimmillään. En lopulta edes kuunnellut kunnolla miehen puheita, sain vain kilarit. Ja perkele, raahataan lapset hoitoon, helvetti, kai minäkin jostain töitä saan, jos en muuta niin paskanluontia, kunhan siitä sitten maksetaan sitä rahaa. Mutta se on sitten samalla hetkellä kun minä sinne töihin menen, nämä kotihommatkin uusjaossa. Loppuu se helvetin harrastaminen ja sohvalla makoilu, aivan vitun turha kuvitella että minä hoidan yksin lapset ja kodin. Perkele!

Tiedän, ei mies tarkoittanut että minä tässä ja nyt sinne töihin menen, mutta ei tuo tunnu tajuavan sitäkään, että sillä hetkellä kun minä töihin menen, ei hänellä ole enää aikaa maata sohvalla lokoisasti tai rullaluistella auringossa. Ei hänellä ole sen jälkeen sitä oikeutta, että kun hän tulee töistä aamuvuoron jälkeen, hän menee nukkumaan päiväunet. Ehei, siinä vaiheessa hän on yhtä paljon lapsista ja kodista hoitovastuussa kuin minäkin. Perkele.


keskiviikko, 27. elokuu 2008

Kiukun voimin

Olen miettinyt paljon taas viime päivinä koko tätä helvetin sukusoppaa johon miehen kautta olen joutunut. Olen päättänyt toimia samoin kuin keväällä, otan ja annan koko sakin olla omassa arvossaan. Ei enää soittoja, ei yhteyksiä. Näennäiskohtelias lupaan olla edelleen, en mene ja sano kenellekään mitään loukkaavaa, en kisko mattoa jalkojen alta, en kiukkua. Mutta itse en yhteyttä ota ja suhtaudun harkiten myös yhteydenottoihin heidän puoleltaan.

Minä en ole tehnyt heistä kenellekään mitään. Minä en ole syypää siihen, että anopilla on paha olo, en ole syypää siihen, että hänen kaksi tytärtään elävät minun silmissäni omituista elämää enkä todellakaan ole kenenkään sylkykuppi sen enempää kuin taloudellinen avustustoimisto. Emme mekään sylje heidän niskaansa, emme oleta, että he tukevat meitä, emme lainaa rahaa tai toivo kalliita lahjoja.

Minä otin aikanaan mieheni vapaasta tahdostani ja mieheni otti minut. Me otimme toisemme. Minä en ottanut kieroutunutta ja lusmuilevaa akkalaumaa elämänkumppanikseni. Ei minun ole pakko heidän kanssaan deitata tai olla ystävä. Hullua, yksi miehen siskoista on erilainen. Onko hän edes heidän sukulaisensa? Hullua, se toinenkin sisko jonka elämäntavat on ehkä hieman kyseenalaisia, on silti mukava, ajattelevainen ja ystävällinen. Miten kolme siskoa voi olla niin erilaisia keskenään?

Ja koska minä olen niin kurkkuani myöten täynnä koko porukkaa, olen myös ilkeä ja vahingoniloinen. Ei, en kenellekään suoraan päin kasvoja, edelleenkään minun omatuntoni ei anna myöten siinä, että tarkoituksella ketään loukkaisin, mutta selän takana. Odotan sitä päivää kun se kuva mitä yksi heistä nyt antaa, murenee. Haluan kuulla ne ihmeelliset selitykset siitä miksi niin kävi.

On minulla kysymyskin. Jos joku osaisi vastata. Onko todellakin työttömyyskorvauskäytäntö muuttunut niin paljon, että jos olet kuukauden aikana kaksi päivää töissä tehden sijaisuutta, et saa koko kuukaudelta muuta kuin sen kahden päivän palkan? Mielenkiintoista.

maanantai, 25. elokuu 2008

Ei nämä mutkat oikene millään

Minun ja anopin välillä. Ei ainakaan jos osumme samaan seuraan silloin, kun anoppi on vaihtanut kunnolla vapaalle. Minusta tulee tuolloin anopin vihollinen numero yksi. Tai niin sen ainakin itse koen. Kaapin paikkaa pyritään näyttämään parhaansa mukaan. Pitäisi ilmeisesti olla itsekin niin tiukassa humalassa, ettei huomaisi mitään, mutta kun minä en vain osaa sellaista humalaa juoda.

Olimme viikonloppuna viihteellä, paikallisessa. Lähdimme hetken mielijohteesta, minä ja mies, ja tottakai päädyimme paikkaan jossa tiesimme koko miehen lähisuvun olevan iltaa viettämässä. Siskot, äiti ja serkkupoika. Toinen sisko samoin kuin anoppi oli aika vauhdissa ja ottaneet pohjia reippaammanlaisesti. Meno oli paitsi vauhdikasta, myös horjuvaa kummallakin.

Omat pohjat oli yksi siideri, joten käytännössä sama kuin olisi selvinpäin baariin mennyt. Anoppi roikkui miehen kaulassa, tunki tiukalla tyylillä meidän väliimme istumaan pöydässä, tuuppi minua tasaiseen tahtiin sivummalle. Silmissä halveksuva ja omahyväinen katse, aivan kuin halusi viestiä minulle että kyseessä on HÄNEN omansa, ei minun. Siinäkö se meidän suhteen isoin ongelma onkin, minä olen vienyt häneltä lapsen. Ilmeisesti.

Olen kerran aiemmin ollut anopin kanssa samassa seurueessa niin että tämä on ollut vastaavassa kunnossa. Tuolloin anoppi hyökkäsi sanoilla kimppuun yhtäkkiä, ilman että osasin edes hämmästykseltäni sanoa mitään. Todeten, kuinka hän ei ymmärrä miten mies on minut huolinut. Kun eihän sinulla ole edes rintoja. Niin, selvennöksen vuoksi, minulla on anoppin D-kuppiin verrattuna pelkät A-kupin nypyt. Toisaalta, hoikalla puolitoistametrisellä ne taitaa olla vartaloon suhteutettuna oikeaa kokoa.

Tuolloin minä loukkaannuin, nieleskelin, annoin koko asian kuitenkin mennä lopulta kännin piikkiin. Kun anoppi vain oli niin humalassa, mahtoiko itsekään tajuta mitä puhui. Taisi tuo tajuta. Ehkä hänen todelliset tuntemuksensa minua kohtaan pääsee pinnalle kun hän on riittävän humalassa. Selvinpäin hän pystyy peittämään ne. Näinköhän olisi. En tiedä, mutta muutakaan selitystä en keksi.

Minä olen vienyt hänen poikansa, en väitä. Mutta eikö se ole vääjäämätöntä lapsen kasvettua aikuiseksi. Että tämä lähtee, muuttuu pojasta mieheksi ja isäksi. Onneksi se hänen poikansa on fiksu ihminen. Me poistuimme parin oluen jälkeen. Siirryimme toiseen kuppilaan juomaan vielä yhdet oluet, aivan kaksin, höpöttämään ja nauramaan. Meillä oli varsin mukava loppuilta. Kuten meillä tuppaa aina olemaan kun kaksin vietämme vapaata.

torstai, 7. elokuu 2008

Annoin pikkusormen

Ja se vei koko käden. Siltä minusta on tuntunut viime aikoina. Kun nyt kerran kuuntelit ja olit siinä, saanhan kaataa lisää sontaa niskaasi? Ei, en halua kuulla sinun suruistasi, ne ei voisi vähempää kiinnostaa, itseasiassa minulla olikin juuri kiire kauppaan, lisäämään puita saunalle, siivoamaan vaatehuone loppuun. Aivan yhtä hyvin anoppi olisi voinut sanoa näin viimeisen puhelumme aikana.

Mitä sitten, että sinun ystäväsi on kuolemassa, mitä sitten, että sinua surettaa kuinka hänen rakkaansa sen kestävät, mitä sitten, että sinuunkin sattuu. Minulla on juuri nyt kiire tapaamaan lapsenlapsiani, viemään tytärtä kauppaan, pesemään parvekelasit loppuun. Ei, ei puhuta näistä, vaihdetaan johonkin mukavampaan aiheeseen, vaikkapa siihen millaisen topin ostin ja kuinka mukava se myyjä siinä liikkeessä on.

Ei, en tarkoittanut, että huomaat miten tyttäreni käyttäytyy exäänsä kohtaan, haluan vain sinun olevan samaa mieltä kanssani siinä, että exä on idiootti, tyhmä ja itsekäs ihminen. Vaihdetaan aihetta, kerroinko jo että tapasin vanhan tuttuni joka totesi etten ole muuttunut vuosien mittaan ollenkaan. Että ei uskoisi minun ikinä olevan mummo.

Vai haluaisitte te elokuviin, en kyllä voi tuolloin auttaa kun itselläni on saunailta "tyttöjen" kanssa ja lupasin sinne mennä. Kyllä minä muistan kuinka itseänikin harmitti monesti kun lapset oli pienempiä ja joutui niiden vuoksi menoja jättää menemättä, sitä olisi vain pitänyt ajatella ennen kuin niitä lapsia teki. Ettekö te muuten juuri puoli vuotta sitten olleet kaksin saunassa illalla?

Olet menossa lääkäriin lapsen kanssa silloin, mihin muut pienemmät ajattelit? Et sitten voinut kysyä minua, kyllähän minäkin niitä hoitaisin ihan mielelläni. Minua loukkaa kun kysyt ennemmin muita, minähän olen niiden mummo. Ei, en silti ehdi nyt pariin kuukauteen käymään ja voi kuinka minua harmittaa kun pienimmäinen ujostelee minua. Kyllä sinun pitäisi käydä useammin lasten kanssa meillä. Tosin minulle ei käy oikeastaan koskaan, paitsi silloin kun itselläsi on jotain muuta sovittuna tai kotona kiire lasten kanssa.

Lapsenlapset on parasta mitä minulla on, ja minulla on pitkään ollut sellainen vauvanpaijausolo. No kuinka se nyt jo vuoden täyttää se vauva, enhän minä ole nähnyt sitä edes kymmentä kertaa tänä aikana. Kylläpä aika menee nopeasti.

maanantai, 4. elokuu 2008

Pitkä hiljaisuus

Tässä blogissa on ollut pitkään hiljaista. Parisuhdepainajainen on ohi, kolmenkympin myöhästynyt kriisikin kenties voitettu. Vai oliko tuo edes sitä, en tiedä. Olen pyrkinyt olemaan ennen kaikkea tyytyväinen omaan elämääni, näkemään hyvää vastoinkäymisissäkin, ottamaan vastaan sen mikä annetaan. Yllättävän hyvin se on toiminutkin koko kesän ajan. Silti. Pitkästä aikaa vituttaa. Tosissaan. Miksi en ole ymmärtänyt pitää kiinni keväisistä päätöksistäni.

Niin. Keväällä päätin, että otan etäisyyttä. Pidän välimatkaa tarkoituksella, en tuputa itseäni enkä lapsiani, koetan olla kuin hanhi jonka selästä vesi valuu. Tämän päätöksen tein tietoisesti, vaikka arvasin, että se tulee loukkaamaan anoppia, ihmetyttämään miehen siskoa ja olemaan itsellekin ajoittain hankalaa. Olin vain niin täynnä sitä jatkuvaa välinpitämättömyyttä, kylmyyttä, oman itsensä korostamista ja tekojeni vähättelyä etten enää jaksanut. Mies sen oli jo aiemmin sanonut, mitä vähemmän on tekemisissä, sitä parempana välit pysyy.

Totta toinen puoli, pakko olla, oman sukuni kanssa tapaamme hyvin harvoin ja kyllä, välit ovat loistavat. Joten toteuttamaan. Ja kuinka sitten kävikään? Huonosti. Tottakai huonosti, miten muutenkaan. Anoppi sairastui masennukseen. Ensin laukesi paniikkikohtaus pahana ja sen päälle masennus. Aiheuttajana anopin mukaan minä ja kylmä käytökseni häntä kohtaan. Onhan tuo toki kylmää, jos en ole kiinnostunut hänen tanssireissuistaan, vaateostoistaan, tytärtensä tekemisistä tai tekemättä jättämisistä.

Aikani podin huonoa omaatuntoa kunnes tajusin, että ei minulla siihen hänen masennukseensa ole osaa ei arpaa. En minä ole käskenyt elämään huonossa parisuhteessa. En minä ole käskenyt surra tytärten touhuja. En minä ole kieltänyt tapaamasta näitä lapsia. Ja onko se edes tapaamista, jos suurin osa tapaamisajasta menee anopin oman elämän päivittelyyn. En ehkä vain osaa suhtautua. Mutta ei, syyllinen minä en suostu olemaan.

Vahinko oli silti jo tapahtunut. Minä soittelin anopille, tämä minulle, selvitimme keskinäisiä kismojamme, hän kertoi kuinka oli pelännyt etten anna tavata lapsia ja kuinka pettynyt hän itse oli itseensä kun ei lapsia ehtinyt ja pystynyt tapaamaan useammin kuin oli tavannut. Minä hyväksyin kaikki selitykset, pyysin anteeksi omaakin käytöstäni ja kerroin myös rehellisesti kuinka pahalta minusta aina tuntui kuunnella kuinka tämä kävi tyttärillä monta kertaa viikossa, kuinka tyttäret kävi lapsineen tällä, kuinka aina koin meidän olevan kakkosluokan kansalaisia.

Halusin ehdottomasti osoittaa, että en halua anopille pahaa, en tahdo tämän mieltä pahoittaa, en vaadi mitään enkä edes pyydä, etten vain väsyttäisi. Pyytää saa, mutta hän tarvitsee nyt ensin aikaa toipua. Päästä eteenpäin, koota itseään. Minä lupasin olla tukena, auttaa jos pystyn, ja ei, meidän takiamme ei tarvitse koettaa olla yhtään enempää kuin jaksaa sillä hetkellä. En minä halua olla se, joka elämää ja sitä toipumista häiritsee. Anoppikin oli tyytyväinen ja iloinen kun saimme asiat selvitettyä ja elämän siltä osin mallilleen.

Näin jälkeenpäin on helppo sanoa että tein virheen. En siinä, että selvitin asiat, vaan siinä, että päästin asiat taas siihen pisteeseen jossa kanssakäyminen on tiiviimpää. Monien tämän kesän aikana tapahtuneiden asioiden summana minulla on maksimusvitutus. Joka on hiipinyt pikkuhiljaa, kavalasti, omia aikojaan. Vaikka kuinka olen koettanut ajatella vain positiiviselta kannalta kaikkia elämäni eri asioita. Ja se aiheuttaja on anoppi ja tämän tyttäret. Ei anopin suhtautuminen meihin muuttunut mitenkään, samassa alemman luokan kastissa olemme edelleen.

Olen koettanut olla niin, että en anna minkään katkeroittaa itseäni. En anna minkään tehdä pahaa vaan koetan ajatella miksi jotkin asiat tapahtuu niin kuin ne tapahtuu. Olen koettanut ajatella positiivisesti jopa jokaista anopin sanaa tai tekoa. Olen koettanut ja päätynyt siihen, että ainoa tapa millä en pahoita mieltäni, millä en tunne toisinaan katkeria pistoksia itsessäni, millä en tunne meitä toisen luokan kansalaisiksi on todellakin pitää se välimatka. Mitä silmä ei näe, se ei sydämeen satu.

Anoppi ei kyennyt kesällä ottamaan lapsiamme yökylään. Hän oli liian masentunut, liian ailahtelevaisessa mielentilassa, liian väsynyt. Toinen tyttäristä otti lapset että me pääsimme hetkeksi omalle lomalle ilman lapsia. Luksusta. Merkillistä kyllä, anoppi oli täysin kykenevä ottamaan tyttären lapset hoitoon heti tämän palautettua meidän lapsemme. Tyttären piti päästä nollaamaan lapsien mukana tuoma rasitus. Sen saman tyttären, joka istuu joka toisen viikonlopun baarissa nollaamassa omien lastensa rasitusta. Sen saman tyttären, jonka elämä on raskasta kun joutuu yksin olemaan lasten kanssa. Vaikka ne lapset nyt päivät hoidossa onkin.

Tyttären ex-mies on ollut aina upea ja mukava. Ei ole enää. Hän on itsekeskeinen paskiainen, esittää muuta kuin on, on olevinaan. Näin miestä kuvasi minulle anoppi, kehoitti vielä samoihin sanoihin kiinnittämään oikein huomiota miehen käytökseen, me kun tätä kuitenkin enemmän tapaamme. Minä en ole huomannut. Mies ei koskaan hauku exäänsä. Mies ottaa lapset sopimusten mukaan, käy heitä tapaamassa viikollakin. Sen sijaan se, että mies ei voinut pitää lapsia sovittua pidempään oli anopista itsekeskeisen paskiaisen touhua. Mitä sitten, että tämän piti mennä aamulla töihin, on mies ennenkin vapaata ottanut jos itsellä on ollut menoa, ja nyt kun tyttären olisi pitänyt saada istua vielä yksi päivä pidempään kuppilassa mies ei siihen suostunut. Sikamaista.

Toisella tyttärellä sen sijaan on nyt täydellinen mies. Upea, mahtava ja aivan huippuluokkaa. Niin. Minä olen tähän jäävi kommentoimaan, koska en ole miestä montaa kertaa tavannut. Minun sensorinikin saattavat olla vialliset, minä kun en jotenkin tuohon mitään erityistä makua saanut, lähinnä jäin ihmettelemään onko tämä lintu vai ehkä sittenkin kala. Olen silti nyökytellyt anopille ja todennut, että mukavaltahan tuo tuntuu. Muuttuuko mieli jos ja kun miehen oikea karva paljastuu.

Ehkäpä minun on syytä ottaa se etäisyys uudelleen. Silläkin uhalla että loukkaan jälleen anoppia, ihmetytän muita. Minulle itselleni tulee niin kovin paha olo tästä tavasta jolla anoppi minua kohtelee. Tavasta, jolla hän pitää minua likakaivona johon kaataa kaikki rumat kommentit muista ihmisistä. Tavasta, jolla hän painottaa sitä, kuinka täydellinen äiti hän itse oli kun lapset oli pieniä ja kuinka täydellisiä äitejä hänen tyttärensä ovat. Välillä tekisi mieli sanoa, että ehkä minäkin olisin täydellinen äiti, jos aina silloin tällöin, edes kerran kuukaudessa tai puolessa vuodessa saisin olla päivän tai kaksi ilman lapsiani. Ehkäpä ne tyttäret jaksaa niin paljon paremmin juuri siksi, että heillä on sitä vapaata, toisella enemmän ja toisella vähemmän.

Ehkäpä minäkin olisin täydellinen äiti jos minä en käytännössä pyörittäisi yksin tätä koko lapsikatrasta miehen tehdessä rahaa millä tämä joukko elättää. Ehkä kuitenkaan minua, kuuden lapsen äitiä, ei pidä verrata yhden tai kahden lapsen äiteihin. Äiteihin, joilla on elämässä myös sitä omaa aikaa. Ja silti, minusta tuntuu usein, että äitiydessä ja vastuunkannossa olen paljon pidemmällä kuin he. En minä ole neljän lasten kanssa vietetyn päivän jälkeen vapaan tai nollaamisen tarpeessa. En minä ole kuollut ja hermo ääriään myöten kireällä edes kuukauden jälkeen.

En osaa edes kunnolla enää sanoa mitä tällä kaikella ajan takaa. Ehkä sitä, että sen ajan kun sitä etäisyyttä pidin, olin paljon tyytyväisempi omaan elämääni. Olin paljon tyytyväisempi omaan itseeni. Osasin ottaa asiat rennommin. Ehkä se etäisyys on se ratkaiseva asia.