Kahden vaiheilla ollut, palaanko edes, mutta kyllä näitä ajatuksia riittää vaikka muillekin jakaa. Takana kurjaakin kurjempi aamuherääminen, ja valmiiksi surkea olo. Miehellä alkoi loma, tämä lähtee lasten kanssa tänään mökille. Minä jään murkun kanssa kahden, töitä tiedossa edelleen. Sisarukset jatkavat vielä kolme viikkoa hoidossa, serkku neljä viikkoa. Olen kyllästynyt ja väsynyt ja työmotivaatio on valunut polvien alapuolelle. Kun ei kiinnosta, ei kiinnosta.

Ja niin. Aamun kurjuus. Sen voi selittää niin monella tavalla. Yksi suuri tekijä sille on varmastikin eilinen päivä. Seitsemältä aamulla aloitin vauhdikkaan leivontaprojektin, johon lisäsin siivouksen, pikkuisen pihahommia ja vaikka mitä. Kiirettä riitti. Eskarin synttärijuhlat oli illalla. Tottakai minulla oli silti hoitolapset paikalla, joten siinä kaiken muun lomassa tarjoilin aamupalat, ruoat, välipalat, juotavaa, huutelin tappelijoita erilleen toisista, lohdutin itkevän hallitsijan ja vaikka mitä.

Mies oli lupautunut kuskaamaan pikku poikaa mukanaan aamupäivän, järjestely sekin saada edes jonkinlainen työstörauha, kas kun serkkupoika ja pikkupoika yhdessä ovat pommiin verrattava yhdistelmä, mutta yksin kun jompi kumpi jää, niin kummasti meno rauhoittuu inhimilliselle tasolle. Siis välillä lykkäsin filmiä koneeseen serkkupojalle, välillä tuo seurasi silmä kovana vieressä leipomista. Huonoa omaatuntoahan se ruokkii tietysti hoitotädille kun muut leikkivät ulkona ja yhdelle joudut sanomaan, että se on nyt pakko olla sisällä tädin kanssa. Serkkupoikaa kun ei voi ilman valvontaa päästää pihaan, ei kerta kaikkiaan, jokin merkillinen tarve sillä on kapinoida kaikkia kieltoja vastaan mitä on annettu puhumattakaan siitä, että en luota pojan pysymiseen pihassa.

Väsytin siis itseni täysin siihen mennessä kun serkkupojan äiti, siskoni, tuo mokomakin kerubi, palasi neljältä. Mies lisäsi kiukkua minussa, kas kun palaili pikkupojan kanssa kotiin ennen puolta päivää ja starttasi samantien uudestaan. Minä mutisin perään kuinka hienoa onkaan kun yksin hoidan kaiken siivouksesta lähtien sillä aikaa vaikka se onkin kuinka riskaabelia tahansa tässä tilassa. Tyypilliseen naiselliseen tapaan heitin vielä perään, että eihän se sua tietysti kiinnosta.

Siinä vaiheessa kun vieraat tulivat, minä olin valmis. Joka tavalla. Erittäin huono emäntä, kun ei juuri sanoja suustaan saa. Olin loppu, rikki, kuollut ja vaikka mitä. Onneksi vieraat olivat lähimpiä, joten jokainen tiesi missä mennään. Niinpä sain vain olla ja istua milloin missäkin niin että kuka kulloinkin kävi juttelemassa. Yhdeksältä illalla olinkin sitten kaikkeni antanut ja kymmeneltä painuin jo nukkumaan.

Tämä viikko on muutenkin ollut huono. Jouduin luopumaan pitkäaikaisesta ystävästäni, tuestani, sohvapsykologistani, eli ihan vaan koirasta alkuviikosta. On kertakaikkiaan kamalaa herätä aamuisin kun ei olekaan se aamukomitea odottamassa. Raskasta, itkua on riittänyt. En nyt kuitenkaan mene enempää koiraan tällä kertaa, tulee niin kelju ja surkea olo itselle, ja nyt pitäisi kuitenkin koettaa kehittää jonkinlaista juhlamieltä lasten kevätjuhliin.

Niin ja se surkea aamu. Sehän koostuu tietysti monesta eri osasta. Heräsin neljältä. Olin kahden vaiheilla nousenko ylös kun ei uni ottanut tullakseen uudestaan. Ja kun se viimein tuli niin kuinka kävi? Havahduin hereille uneen. Siinä unessa seikkaili aluksi koiravanhus ja loppupisteeksi kehkeytyi se, kun ulko-ovi avautui ja ovensuussa seisoi isäni. Kertaakaan näiden kymmenen vuoden aikana, joka isän kuolemasta on kulunut, en ole nähnyt isästä unta. Nyt tämä seisoi ovensuussa, vaaleassa takissa. Siihen minä heräsin. Ja nousin kun tajusin että kello soisi joka tapauksessa hetken päästä.

Surkean aamun kruunasi ääni jonka luulin kuulevani. Luulin kuulevani, kuinka koiravanhus vaihtoi asentoa omalla sohvallaan. Kovin siis sekavissa ja epämukavissa tunnelmissa lähtenyt tämä päivä käyntiin. Toivottavasti suunta on ylöspäin vaikka sitä hieman epäilenkin.