Vaikka tämä blogihan on lähinnä ollut minun kaatopaikkani johon kaiken paskan suollan päätäni kaivamasta. No, nyt siis ilolaulua tilkka väliin. Kärsikää ne, jotka kaipaavat paskansuoltoa...

Minua ilahduttaa aina yhtä suunnattoman paljon tämän alueemme pojat. Tai niin, ei kaikki tietenkään, mutta nämä isommat pojat jotka luonnollisestikin kaveeraavat meidän poikiemme kanssa. Se, mikä heissä erityisesti ilahduttaa on heidän suhtautumistapansa näihin meidän pienempiin ihmisiimme. Eli natiaisiin. Olenko muuten kertonut, että olen jo kauan epäillyt että alueemme veteen on lisätty sikiämisuutetta? Toisin sanoen, tällä alueella taitaa asua kaksi tai kolme perhettä joissa on kaksi tai vähemmän lapsia. Huom, tähän lukuun en nyt sisällytä niitä harvoja täysin lapsettomia talouksia, enkä alueen alkuperäisasukkaita jotka ovat jo hyvinkin yli seitsemänkymppisiä.

Alueella on siis vallan yleistä että taloudessa on vähintään kolme tai neljä lasta, sitten on viisilapsisia ja meistä tulee nyt sitten alueen toinen kuusilapsinen perhe. Eli vesiverkko syyllinen, kenties? No siis, palataanpa takaisin siihen ilahtuneeseen olotilaan. Osittain varmastikin siksi, että nämä poikienkin kaverit ovat isoista perheistä, ja kuten meilläkin, vanhemmasta päästä sisaruksia, heillä kaikilla tuntuu olevan tietynlainen sisäänrakennettu huolehtimismekanismi, johon sisältyy sitten muutkin pienemmät kuin vain omat sisarukset.

Ja näin lauantain iloksi sain jälleen todistaa yhtä tällaista huolehtimismekanismin aktivoitumista meidän portillamme. Tai siis minä en ollut portilla, olin ulkorappusilla, kun pikkupoika juoksi tieltä kuulunutta ihmeellistä ääntä tutkimaan. Juoksipa sitten ihan tielle asti kun ääni lähestyi tarpeeksi, tosin aivan tien sivuun. Monsteriautohan sieltä tuli, kauko-ohjattava siis. Ohjaajina naapuruston kaksospojat joista toinen pysähtyi pikkupojan luo ja sanoi tälle, että et tule pitemmälle ettet jää autojen alle samalla viittoen toisen kaksospojan monsteriauton kanssa meidän pihaamme.

Siinä sitten pojat saatteli pikkupojan pihaan, antoivat ohjaimen tälle ja nyt ne ryskää tuolla porukalla isompien opettaessa pientä ohjaamaan autoa. Ja siis huomatkaa, omat isommat poikamme ei ole kotona. Äänestä päätellen toinen palailee juuri, sen verran mekkalataso pihalla lisääntyy ja tämän pyörän vaihdekappa kavaltaa kyllä joka kerta tulijan. Että tällaista kivaa meillä.

Niin, ja lopuksi, nämä pojat menevät yläasteelle syksyllä, kuten meidän kakkonenkin. Eli kyllä sitä kuulkaa ilojakin on, vaikka tätä blogia lukiessa varmaan välillä saakin kuvan että silkkaa paskaa ja sontaa tuonkin onnettoman elämä.

Jatkakaa, niin minäkin.