Niin, se lapsuus. Ja se nuoruus. Se kotiväkivalta, alkoholi, erot, siskon huostaanotto ja kaikki muu sonta mitä silloin tapahtui. Ne on kaikki asioita, joista silloin harvoin kun puhun, saan aina saman kommentin. Se kommentti on aina kauhisteleva, kurjisteleva, säälivä. Miten te olette selvinneet, miten olette jaksaneet, on se mahtanut olla kamalaa. Siskon kanssa siitä on puhuttu miljoonia ja taas miljoonia kertoja, niistä reaktioista joita se meidän kakara-ajan elämä muissa herättää. Me emme sitä kokeneet silti sellaisena, kurjuutena ja kamaluutena. Meille se oli normaalia elämää. Meidän elämäämme. Emme me koskaan tunteneet olevamme uhreja. Emme niiden tapahtumien tai niiden olosuhteiden vuoksi. Meille se oli arkea, osa lapsuutta ja nuoruutta ihan kuin jollekin toiselle osa lapsuutta on ollut perheen yhteiset lomat.

Ehkä juuri sen takia, kun se oli meille arkea ja normaalia elämää, olen monesti ajatellut kuinka paljon äiti joutui kestämään. Äiti jäi työkyvyttömyyseläkkeelle kolmekymppisenä, selkä petti. Paitsi että selästä löydettiin välilevynpullistuma, eli tänä päivänä arkipäivää monille, sieltä löytyi skolioosi, nivelrikko ja pehmytkudosreuma. Tuomio oli tyly, oma firma nurin, työt seis ja äiti nurin, siihen aikaan hoito oli makuutusta jota äiti joutui sitten liki vuoden harrastamaan. Sen vuoden jälkeen tai ehkä jo aikana, luultavasti aikana, äiti alkoi juomaan. Entinen liki absolutisti. Vähän kerrallaan, niin että me lapset emme tainneet sitä edes huomata. Vasta aikuisena ja tämän raskauden myötä olen tajunnut kuinka masentavaa ja kamalaa se varmasti äidille oli. Ihmiselle joka oli tottunut tekemään töitä ihmisten parissa, kulkemaan ja liikkumaan, touhuamaan. Yhtäkkiä ei ollut kuin sänky ja makuuhuoneeseen jatkojohdoilla siirretty televisio.

Tylsyys. Meillä kävi kodinhoitaja joka teki ruoat, siivosi, pyykkäsi, lähetti minut kouluun ja kiikutti alle kouluikäistä siskoa tarhaan ja kotiin. Äiti masentui, tai näin ainakin kuvittelen ja oletan sen olleen. Liki vuosi sängyssä. Mies aina töissä, kaikki ihmissuhteet kokolailla minimissä. Ei voinut olla helppoa. Ei sen luontoiselle ihmiselle. Oli pakko myydä rivitalon pätkä pois, muuttaa kunnan vuokra-asuntoon. Oli pakko koska äiti haki eroa isäpuolesta. Jostain kumman syystä, älkää kysykö miksi, äidillä ja isäpuolella oli kuitenkin se loppuelämän mittainen rakkaus. Isäpuoli seisoi uuden kodin suihkussa kun viimeinen muuttokuorma kannettiin sisään ja äiti antoi sen jäädä. Taloudellisesti ajatellen, saattoi hyvinkin olla, että äidillä ei ollut kovinkaan paljon vaihtoehtoja. Kaksi lasta ja onneton eläke.

Siitä vuokra-asunnosta ja vähitellen liikkeelle päässeestä äidistä se alkoi. Se juominen, vielä kamalammat riidat kuin ennen sitä. Isäpuoli hakkasi äidin kerran toisensa jälkeen, minä seisoin välissä jos satuin kotona olemaan. Seisoin, koska pelkäsin, että äidin pari vuotta aiemmin leikattu selkä menisi lopullisesti paloihin. Ja sisko itki makuuhuoneessa, ekaluokkalainen ipana. Yhä uudestaan, ja uudestaan, ja uudestaan. Sen äidin alkoholistiparantolareissun jälkeisen ajan meillä taisi tuoksua aina pulla. Äiti nauroi, vihelteli ja oli iloa täynnä. Luki raamattua, juoksi AAn kokouksissa, teki kaikkensa että olisi löytänyt sisälleen rauhan. Ja kerran toisensa jälkeen isäpuoli latisti tämän omilla toimillaan. Ja sitten se vain loppui. Äidillä yritys. Isäpuoli ja viinapullo veivät voiton, sisko haettiin huostaan ja minä jäin isäpuolen kanssa kaksin joksikin aikaa. Kunnes pakkasin kassini heti kun Suvivirsi kajahti kymppiluokan lopuksi.

En edes muista kauanko sisko oli huostassa, ei varmaan edes puolta vuotta. Isäpuoli muutti siskon kanssa kaksin taloon jonka osti, välillä sinne muutti äitikin, äiti muutti miesystävänsä kanssa yhteen, erosi ja muutti isäpuolen luokse, muutti yksin asumaan ja taas isäpuolen luokse. Hullua elämää. Hullujen hommaa. Ja vuosi vuodelta äiti joi enemmän. Vuosi vuodelta enemmän. Ja vuosi vuodelta äiti masentui enemmän. Kunnes äidin äiti kuoli, ihminen johon äiti ei ollut koskaan katkaissut napanuoraansa. Ihminen joka aina puolusti äitiä, jopa minä sain mummolta näpeilleni kun koetin saada hänet tajuamaan että näin ei voinut jatkua. Ja kun äidin äiti kuoli, kuoli sen mukana viimeinenkin elämänhalu äidissä. Ja vain kaksi viikkoa sen jälkeen kun mummu oli haudattu, kuoli äitikin.

Niin minä sen itselleni olen selittänyt, äiti ei ollut sittenkään tarpeeksi vahva elämään ilman omaa äitiään. Ei tässä maailmassa. Sen sydän vain ei jaksanut sitä surua. Äiti vain antoi periksi.