Väkipakolla kielsin itseäni nousemasta viideltä. Aikani maattuani sain kuin sainkin uudestaan nukuttua ja kas, kello oli minuutin yli kuusi kun heräsin. Vaan arvaahan sen, nyt väsyttää sitten aivan sikana, se on aina sama juttu kun ei nouse silloin kun kroppa ilmoittaa olevansa virkeä, väsymys iskee suunnilleen heti herätessä.

Eilinen meni mukavissa merkeissä. Kierreltiin miehen ja lasten kanssa maakuntaa, piipahdettiin sukuloimassa, jäätelökiskalla yhdessä rannassa ja katseltiin maisemia. Kotona mies saunotti vielä tenavat ja laittoi sapuskaa, itse keskityin lepäämiseen. Siinä alan olemaan jo vähitellen guru aivan selvästi. Hullua, tarpeeksi kun lepää siihenkin tottuu. Enää ei tuota tuskaa istua aloillaan muiden siivotessa, aiemmin säntäsin itse joukkoon oitis.

Tänään pitäisi viedä mies ja lapset rannalle, rehellisesti, mieli tekisi itsekin mennä, pakata eväät, ottaa makoilun kannalta. Haaveeksi taitaa jäädä, kroppa ja pää kun ei tee yhteistyötä, eilinen reissaaminen sai nilkat taas näyttämään järkyttäviltä, illalla pakotti toista jalkaa ja edes saunaan en uskaltanut mennä. Ei kestä lämpöä ei. Aika tylsää tällainen lepoelämä. Onneksi aika kiitää eteenpäin, syksy lähestyy päivä päivältä, muutama kuukausi enää ja saan oman itseni ja oman elämäni takaisin.

Identiteettikriisiä pukkaa välillä. Ei minua ole tarkoitettu makoilemaan, olemaan, katselemaan ja seurailemaan ympäristöäni. Tuntuu suorastaan kamalalta, kun kädet syyhyä kunnon hommiin, kiviä kantamaan, pensaita leikkomaan, rakentamaan penkkiä kuistille ja vaikka mitä. Ja mitä tekee äitee? Piipahtaa katsomassa pensaita, huokaa ja painuu makuuasentoon.

Tämä aamu on ollut hieman huononpuoleinen oman voinnin suhteen. Muutaman päivän kestänyt auvoinen olotila jonka aamusuppareiden puuttuminen on saanut aikaan, pyyhkäistiin pois ensimmäisen vartin aikana. Taas niitä tulee, ei onneksi niin viiltävänä kuin pahimmillaan. Ensi viikko kertoo paljon. Lääkärineuvola. Vähän kuin tuomiolle menisi. Kuulemaan kuinka pitää olla. Blääh.