Liekö ihanalla yöllä vaikutuksensa? Siis ihanalla sikäli että paitsi että nukuin hyvin, havahduin kesken unen siihen, kun mies veti kainaloon, ihan lähelle. Piti tiukasti kiinni, vaikka jostain ehti jo päähäni pälkähtää sekin, että makkarissa on niin kuuma että kohta tuon on pakko ottaa etäisyyttä. Ei se ottanut. Uni tuli nopeasti uudestaan, tuskin mieskään edes tajusi minun havahtuneen.

Aamun tunteina havahduin vielä siihen, että oli pakko nousta vessaan. Ja seuraavan kerran siihen, että oli pakko saada peittoa päälle. Siihen mieskin havahtui sen verran, että uusi aikaisemman temppunsa ja taas olin tiukasti kainalossa. Unessa ihminen taitaa olla rehellisimmillään. Luulisin. Tai ainakin toivon niin. Ja onhan se, en väitä, koettanut jollain tavalla hyvittää sitä kylmyyttä ja välinpitämättömyyttä mitä minulle osoitti sen keskenmenon jälkeisinä parina kuukautena.

On vain niin hiton vaikea uskoa, että siinä kaikessa ei jotain totuuden siementäkin olisi. Että se olisi sanoilla vain heittänyt, sittenkin vaikka tiedän, että tuo on sen luonteinen, että saattaa sen tehdä silloin jos tuntee itsensä jollain tavalla selkä seinää vastaan ajetuksi. Sanat sattuu, ja ne jättää jälkensä. Minun päässäni niitä jälkiä on jo ennestään niin monta, että oikeastaan mies ei edes sanoillaan tehnyt haavaa sieluun, ei, se vain avasi jo arpeutuneen haavan.

Niin. Se haava. Paljonhan niitä on jo ennestään siellä, mutta se haava jonka mies avasi, se on exän jäljiltä. Ehkä jo niiden hullujen kodittomuusvuosienkin. Se on se haava, joka kertoo siitä, kuinka arvoton ihminen olen. Kuinka huono ja epäkelpo. Kuinka turha. Ei, älkää ymmärtäkö väärin, lapsilleni en ole turha, heille olen luultavasti vielä toistaiseksi maailman tärkein ihminen. Mutta muuten.

Kuten eräässä aiemmassa postauksessani kerroin, olen ollut koditon. Minä todella tiedän, mitä kodittomuus on, miltä tuntuu kun ei ole paikkaa jossa nukkua, johon mennä kun ilma on huono, ja miltä tuntuu kulkea irtolaisena kylällä. Minä tiedän sen tunteen. Voitte olla varmoja, että minä ymmärrän ihmisiä, jotka luovuttavat. Minä ymmärrän heitä, vaikka itsestäni ei luovuttamaan olekaan. Minä tiedän, miltä tuntuu myydä paloja sielustaan, nuorena sitä sieluaan ei osaa suojata samoin kuin aikuisena.

Minä olin epäkelpo ja arvoton jo valmiiksi silloin, kun exän kanssa yhteen menimme. Ei sen edes pitänyt olla mitään, ei mitään muuta kuin hetkellinen seukkailu likkakaverin poikakaverin bestiksen kanssa. Jotenkin vain se oli niin helppo jäädä siihen jenkkiauton etupenkille, jäädä sen auton "valtiattareksi" exän vierelle. Exä rakastui kuukauden jälkeen. Minä en, en exään, mutta siihen että oli jokin muukin paikka kuin vain se yksiö jonka kodittomuuden jälkeen olin saanut, siihen että joku rakasti, siihen minä rakastuin.

Rakastuin exän äitiin, siihen tapaan jolla hän minua kohteli, kuinka hän piti minua kuin omaa lastaan, huolehti, laittoi ruokaa nenän alle siellä käydessä, kuljetti mukana aina kun ehdin milloin mihinkin. Siihen kuinka oli lähes kuin koti olisi ollut exän vanhempien kotona. Siihen kaikkeen minä rakastuin. Ja sitten ilmoitti esikoinen itsestään, syntyikin, ja toinen, ostettiin talo, kolmonen syntyi. Keväisin laitettiin seuraavan talven potut kasvamaan omaan maahan, syksyllä korjattiin sato. Remontoitiin, rakennettiin tallia, luotiin siis omaa.

Ihmiselle, jolla ei ole ollut edes kotia jossain vaiheessa, ne ovat kovia juttuja. Ne ovat niin kovia juttuja, että niiden vuoksi on valmis työntämään itsensä sivuun. Ei meidän olisi exän kanssa koskaan pitänyt yhteen mennä, ei öljyä saa sekoitettua veteen. Mutta menimme kuitenkin. Minä olin alusta asti epäkelpo, mutta sitä exä ei minulle ennen kolmosen syntymää koskaan sanonut. Ei, vaikka varmaan oli sitä ajatellut monesti. Aikamoinen menneisyyshän minulla oli takana, en väitä.

Sitten se muuttui. Sain tietää kuinka epäkelpo olin, sain kuulla sen uudestaan ja uudestaan, aina eri sanoihin verhottuna. Juoppojen huorakakara. Äitikin huorasi pitkin kylää, kyllä hän on työmailla kuullut, kuinka se huoraa. Liian pienet rinnat. En tahtonut miellyttää miestäni, vaikka niin kuuluu avioliitossa tehdä. Meikkaisit. Käyttäisit hametta. Koettaisit miellyttää minua. Tekisit samanlaista ruokaa kuin äiti. Se haukkui minut, äidin, isän, koko sukuni. Monesti. Lähes aina kun oli jotain ottanut. Lähes aina silloinkin kun ei ollut ottanut ja oli huono päivä. Minä olin juoppohullun suvun huoraava lopputulos. Siis entinen huoraava. Pettämisestä yhdessäoloaikana se ei minua koskaan epäillyt. Ja vaikeaa se olisikin ollut, kun 24/7 vietin lasten kanssa 365 päivää vuodessa.

Silloin minä niitä haavoja sain sieluni täyteen. Vielä äidin kuolemankin jälkeen, luvattuaan ettei enää koskaan sanoisi pahasti äidistäni, se haukkui sen. Pöhnäpäissään, eihän sitä lasketa? Ja minä en osannut lähteä. En uskaltanut. Mihin? Äiditön ja isätön ihminen, kolmen lapsen kanssa, entinen huora? Ja kun viimein uskalsin, siitäkin syntyi sellainen soppa, että siitä oli leikki kaukana.

Joka tapauksessa, erotessamme minä painoin 42 kiloa. 156 senttinen nainen, kolmen lapsen äiti, ja paino 42 kiloa. Takana pitkät tutkimukset siitä, miksi paino vain tippuu. Missä vika? Ei missään. Niitä haavoja sielussa on nyt paikkailtu kymmenen vuotta. Paras paikkaaja on ollut mies. Mies ja sen tapa suhtautua minuun. Liian laihaksi se minua sanoi silloin kun yhteen mentiin. Ja liian laiha olinkin, en väitä. Laittoi proteiini- ja jogurttikuurille. Ikinä, koskaan, milloinkaan aiemmin se ei ole niitä haavoja raapinut auki, jotka menneisyys on saanut sieluuni.

Ei ennen tätä odotusta. Olen aina ollut täydellinen sen silmissä. Ihana. Kaunis. Ainoa, jonka mielipiteillä on väliä. Ainoa, johon luottaa täysin. Ja sillä yhdellä ainoalla keskustelukerralla se avasi ne haavat sielustani. Ja jotenkin se asia on vieläkin kesken. Sitä keskustelua ei ole käyty loppuun. Vaikka tiedän, ja järjellä ymmärrän, että mies halusi vain loukata, koska tunsi itseään loukatun, ei se saa niitä haavoja umpeen. Jokin ääni jää tuonne sisälle niitä sanoja kääntelemään.

Mahtaako kukaan tätä ymmärtää?