Ja silti, mikään ei ole niinkuin ennen. Muistan tämän tunteen niin hyvin kokeneeni aiemminkin. Sen kuinka tosiaan maailma jatkaa kulkuaan, päivät vaihtuvat, vuodenajat muuttuvat ja silti, mikään ei ole niinkuin aiemmin. Se tunne tuli voimakkaana silloin kun löysin oman äitini kuolleena. Silloin siihen tunteeseen liittyi myös katkeruutta siitä, miten on mahdollista että maailma ei pysähtynyt, vaikka minun elämäni pysähtyikin. Seisahtui. Vihaa. Vihaa sitä kohtaan, että jokin minulle niin iso asia ei saanut maailmaa seisahtumaan mukana.

Ja nyt. Tunne on osittain sama, tosin sillä erolla, että mikään ei pysähtynyt, ei seisahtunut, aika jatkaa kulkuaan, laitoin lapset nukkumaan, siivosin keittiön, tein kaiken niinkuin satoina, tuhansina iltoina aiemminkin. Ja silti. Mikään ei ole niinkuin ennen. Jotain isoa on muuttunut. Jopa minun elämässäni. Ja kuinka iso se muutos onkaan niille, jotka tänään menettivät rakkaimpansa. En voi väittää, että tietäisin miltä heistä tarkalleen tuntuu, kuinka iso ja musertava muutos on se, että ovi ei enää käy, perjantai-iltana ei tarvitse äidin tai isän odottaa lastaan kotiin, joululahjalistasta tippui yksi ihminen pois. Mutta aavistan.

Mikään ei ole niinkuin ennen. Ei sittenkään, vaikka huomenaamulla lähetän lapset kouluun, ihan niinkuin aiempinakin aamuina. Nyt en tee sitä kevein sydämin, suurimpana pelkonani se, että joku sanoo lapselleni tämän kengistä, tai takista, tai että penaali on väärän värinen. Suurimpana pelkonani on se, että jos lapseni ei sieltä palaakaan. Jos joku, ihan kuka vaan, sekoaakin päästään ja päättää päästää päiviltä useamman tai vaikka vain yhden jonka kokee pahaksi. Kelvottomaksi. Luonnonvalinnan virheeksi.

Voin vain kuvitella, kuinka pahalta tuntuukaan ampujan vanhemmista. Paitsi että heidän lapsensa katsoi oikeudekseen päättää usean ihmisen elämän, he menettivät ihan yhtälailla lapsensa kuin kuka tahansa uhrien vanhemmista. He tekevät moninkertaista surutyötä, surutyötä sen puolesta, että katsovat jollain tavalla olevansa vastuussa lapsensa teoista, joista he eivät, hyvä isä sentään, ole millään tavalla vastuussa, ja samanaikaisesti he tekevät surutyötä oman lapsensa menetyksestä. Voimia heille. Aivan yhtä paljon kuin uhrienkin vanhemmille ja läheisille.

Voimia myös kaikille jotka koulutielle edelleen lähtevät. Jotka sinne lapsensa laittavat. Todennäköisyys siihen, että tämä toistuu nyt, tässä ja juuri minun tai sinun lapsellesi, on olemattoman pieni. Mahdottomaksi sitä en sano, mutta olemattoman pieneksi kuitenkin. Pitää vain uskoa siihen, että niin käy kuin tarkoitettu on. Silläkin uhalla, että niin käy. Estämään meistä kenestäkään tulevaa ei ole.