Kenkuttaa. On huono omatuntokin. Huono äiti-olo. Liian vähän aikaa ja liian paljon tekemistä ja ihmisiä jotka pitäisi ehtiä huomaamaan. Kaiken kaikkiaan, huono ihminen-fiilis. Tämä kirjoitus perustukoon nyt täysin sen kenkutuksen purkuun, huono ihminen-fiilis käsiteltäköön omanaan, kuten myös huono äiti-olo, etenkään sen asian kanssa en ole vielä edes saanut täyttä selvyyttä päässäni aikaan.

Kenkuttaa. Kovasti, lujasti ja mahdottoman paljon. Mies on palannut omaksi itsekseen. Hauskaa oli niin kauan kun sitä kesti. Ehkä minäkin sitten olen palannut omaksi itsekseni, varmasti syytä on minussakin. Ettei se enää osallistu kotitouhuihin, ettei se enää silittele, juttele tai kehoita nukkumaan kun väsyttää. Oli pakko jäädä oikein miettimään, olenko itse muuttunut ja millaiseksi. Luultavasti olen, keskityn lähinnä vauvaan, isompiin lapsiin ja kotitöihin. Koetan ehtiä nukkumaankin jossain välissä, teen ruokaa, siivoilen ja pesen pyykkiä.

Kysyn toisen tullessa töistä "mitä kuuluu" ja kehotan syömään. Koetan pitää silmäni auki televisioa katsellessa illalla ja vahtia että lapset on tehneet läksynsä. Kauppaan en edelleenkään mene jos ei ehdoton pakko ole, pyydän miestä hoitamaan sen osan. En jaksa istua iltaa, arvostan sänkyä yli kaiken, kaipaan hiljaisuutta. Onko siis ihme että toinen on muuttunut omaksi itsekseen, sohvaperunaksi. Ei voi toiselta odottaa jos ei itsekään ole valmis antamaan, näinhän se menee, oli sitten kyseessä huomio, hellyys tai yhteinen aika.

Valitanko? Täällä ainakin näköjään tänään, miehelle koetan olla valittamatta, koetan koetan, mutta pakko se oli sen verran tälle huomauttaa että "kappas, olet palannut rytinällä omaksi itseksesi". Vastausta siihen en saanut, en kyllä odottanutkaan. Tiedän, vikaa sitä on minussakin. Suurin vika taitaa olla väsymyksessä, joka saa ummistamaan silmät kaikelta muulta kuin pakolliselta. Ja mikä on pakollista? Vauvan hoito, ruoanlaitto isommille, jonkinlainen, vaikka sitten huonompikin siisteys kotona, puhtaat vaatteet ja nukkuminen edes joskus. En vain jaksa. En vain yksinkertaisesti jaksa jakaa sitä huomiota edes miehelle kaiken pakollisen jälkeen, en muulla tavalla kuin tekemällä ruokaa josta tämän tiedän pitävän.

Edessä on pitkä ja pimeä talvi. On se. Jos tämä tällaiseksi taas jässähtää vallan, niin harmittaa. Ihminen ei kaipaa sitä mitä ei tiedä olevan, mutta tässä se kompastuskivi sitten onkin. Minä kaipaan sitä olotilaa ja yhteyttä mikä minun ja miehen välillä vallitsi vielä pari-kolme viikkoa sitten. Kaipaan, koska tiedän sellaisen olleen.