Alitajunnan siis. Viime yö meni plörinäksi, ei niinkään siksi että olisi valvottu kitisevän vauvan takia, vaan lähinnä siksi, että taisteltiin väsyneen ja kylläisen vauvan kanssa siitä, että syödäänkö vai ei sen määrätyn ajan puitteissa. Kokolailla taisi mennä tasan tuo taisto, vauva ei syönyt oikeaan aikaan, mutta lopulta äiti saikin kun saikin tahtonsa läpi ja vauva söi vaikka ei halunnutkaan. Kamala kohtalo pienellä...

Aivan liian aikaisesta heräämisestä johtuen olin aivan puolikuollut jo aamulla ennen yhdeksää. Ja koska olin puolikuollut, olin myös kärtty. Ja itkettikin, kuten aina liian väsyneenä tuppaa herkästi tekemään. Siinä vaiheessa kun sain kämpän tyhjäksi koululaisista ja kerholaisesta, suuntasin itse vauvan kanssa sänkyyn. Liekö sitten liikaväsymyksen piikkiin menisi sekin, että uni ei tahtonut millään tulla aluksi. Ja sitten kun tuli, se oli jotenkin puolinaista.

Eikä aikaakaan kun heräsin itkemään, ja tämä jos mikä on minulle uutta. En ole koskaan herännyt itkemään, en ikinä milloinkaan aiemmin. Ja se itkun syy oli uni jota näin. Näin unta koiruudesta. Unessa koiruus oli nuori, ja aivan yhtä kultainen luonteeltaan kuin vanhanakin. Olin unohtanut ottaa tämän remmin mukaan kun lähdin koiruuden kanssa postista hakemaan pakettia ja kuljetin tätä topillani (!?!). Mies oli mukana, ja postin pihassa huomasin että en ollut ottanut myöskään pakettikorttia mukaan, onneksi mies oli huomannut sen ottaa. Mies oli minulle kiukkuinen siitä että joutui ottamaan koiruuden kuminauhaperäiseen avainrenkaaseensa (!!!!????!!!) kiinni siksi aikaa, ja jotenkin tuo sen renkaan kanssa pelatessaan huitaisi minua sillä leukaan.

Ja minä aloin itkemään, en niinkään siksi että mies huitasi, vaan siksi, että huitaisusta sisuuntuneena päätin lähteä koiran kanssa kotiin ja kas, koira ei suostunutkaan liikkumaan. Siihen minä heräsin. Siihen harmituksen aiheuttamaan itkuun, harmituksen siitä, että mies oli kiukkuinen, siitä, että koira ei lähtenytkään mukaani vaan jäi miehen viereen istumaan ja siihen, että koiruus oli siinä. Ja voitte arvata, että kun havahduin siihen itkuun, niin sitten minä vasta itkinkin. Tuli niin julmettu ikävä koiruutta. Niin kamala kaipuu.

Kaipa se alitajunta taas jotenkin käsittelee jotain pois, aikansa kesti ennenkuin sain itkun loppumaan ja uudestaan unesta kiinni. Mutta jotenkin jäi nyt sellainen hassu ikävä koiruutta kohtaan, johan tässä onkin mennyt useampi viikko niin etten ole tätä ehtinyt kaipaamaan. Suukkoja, haleja ja rapsutuksia sinne koiruuksien taivaaseen, mamma.