Oli olevinaan katkonainen yö. Tai olikin. Ensin havahduin siihen että eskari seisoi sängyn vieressä, "mä en saa nukuttua". Oli tainnut käydä vessassa eikä uni tullutkaan samaa kyytiä. Eikä aikaakaan kun havahduin siihen kun mies sanoi kolmoselle joka siis kurkki ovenraosta, että koita nyt silti pysyä petissä ja aloillasi, kyllä se uni sieltä tulee kun ehtii. Siinä vaiheessa kello näytti kolmea ja itselle ei tahtonut uni tulla uudestaan.

Nyt onkin sitten olo kuin märällä rätillä. Vetelä sanoisin. Kolmonen on iät ja ajat nukkunut hyvin yöt omassa huoneessa, no onhan tuolla jo ikääkin liki 11v eli oletettavaakin on että nukkuu. Jossain vaiheessa vuosi-puolitoista takaperin oli tällainen vastaava kausi, jolloin nukkuminen oli vaikeaa iltaisin. Monena yönä päädyin lopulta ottamaan kolmosen meidän sängyn viereen lattialle patjalle nukkumaan. Jotenkin sitä jäi kuitenkin itselle tietynlainen varovaisuus päälle siitä.

Kolmonen kun on ollut aina ensinnäkin äitin poika. Sanan varsinaisessa merkityksessä. Isä ei ole ollut mitään. Luultavasti meidän eromme osui pahaan kohtaan, eli poika oli vasta parivuotias kun kengänkannat laitettiin vastakkain. Ja koska isällä on aina ollut poikaa kohtaan jollain tavalla väheksyvä asenne, eli kakkonen on ollut tälle aina ykkönen joka tavalla, niin kaipa se kolmonen on sen pienestä asti vaistonnut. Äiti on ollut koko maailman napa ja ihme aina.

Ja äitihän on ollut. Äiti on itsekin sitten tietysti ottanut aika suojelevan asenteen kolmoseen, yllätys, ja ollut jollain tavalla enemmän läsnä tälle kuin muille. Arvaahan sen siis, yöllä kun kolmonen siitä ovensuusta lähti takaisin omaan huoneeseen, jäin kuuntelemaan kuuluuko sieltä ääniä. Itkua, kolinaa tai kahinaa, mitä tahansa mikä kielisi siitä, että toinen pahoitti mielensä tai pelkäisi jotain tai ihan mitä vaan. Ei kuulunut, ja onneksi tajusin olla lähtemättä tarkistamaan.

Pitäisi luottaa enemmän miehen kykyyn näissä jutuissa. Mutta mikä hitto siinä on, että aina itse on niin kaikki saamarin sensorit päällä kun kolmonen on kyseessä. Jostain kummasta minä tiedän aina kun se ovesta tulee, jos sillä on paha mieli. Tai jos jotain on tapahtunut ja kaikki ei ole kunnossa. Kolmosen suuri vika on siinä, että tämä on kuin simpukka. Kavereita sillä on vaikka millä mitalla, mutta asioita, varsinkaan ikäviä, se ei kerro, ei kenellekään, ei edes minulle jos en osaa kysellä ja tavallaan kaivaa niitä.

Koulussa se pärjää hienosti, ja toisin kuin kakkonen, en ole koskaan joutunut kysymään läksyistä tai patistamaan niiden pariin. Kolmonen kun tulee kotiin, se kävelee automaattisesti keittiöön, kaivaa kirjat ja tekee läksyt. Kerran olen joutunut kirjoittamaan nimeni unohtuneista läksyistä paperiin, ja sekin kerta oli ollut koulun päässä väärinkäsitys eli pojalle ei ollut lähetetty annettuja läksyjä kokonaisuudessaan tämän ollessa kipeänä.

Myönnettäköön, koska kolmonen on niin kiltti ja tunnollinen, toisin kuin kakkonen jonka kanssa vääntöä on riittänyt koko kouluajan aina kotiintuloajoista läksyihin ja koulukäytökseen asti, olen monesti miettinyt sanontaa "hiljaisissa vesissä ne isot kalat kutee". Epäilenpä, että kolmonen tulee vielä jollain tavalla yllättämään minut, ei se voi olla oikeasti niin läpeensä kiltti. Ei vain voi. Vai voiko?