Tänään seison peilin eteen. Kuvainnollisesti siis. Ei ole yhden vika jos kaksi riitelee. Heti yhdeksältä. Kun talo hiljenee lapsista, ainakin joksikin aikaa. Seisahdun peilin eteen ja tutkin itseäni. Sitä mitä minä voin tehdä toisin. Miten voin käyttäytyä toisin. Tämä blogi on minun kanavani hakea järjestystä omille ajatuksilleni, samalla kun haen kadonnutta suhdetta. Kadonneen vyötärön metsästykseen on vielä aikaa. Siihen en edes blogia kaipaa, kadonneen vyötärön metsästykseen. Minun vyötäröni kun on ainakin tähän asti palannut muutamassa viikossa ihan omia aikojaan takaisin.
Nyt on pakko myöntää, että asia jota aiemmin en ole edes ajatellut, siis sitä kadonnutta vyötäröä, on sekin noussut mieleeni. Mitä jos se ei palaakaan, kuten aiemmin. Minusta on urheilullisuus kaukana. Vihaan liikuntaa. Siis todellakin vihaan. Minä ja lenkkipolku emme kuulu yhteen. Minä ja kuntolaitteet emme kuulu yhteen. Minun käsitykseni liikunnasta on hikoilu, kipu ja inhottava pakko. En siis liiku.
Tai liikun, liikun paljonkin. Mutta en liikkumisen vuoksi. Vaan elämän. Hakkaan halkoja, teen lumitöitä, siirtelen painavia huonekaluja, kannan lähes päivittäin painavaa kopallista pyykkiä kerroksesta a kerrokseen b, nikkaroin, raahaan taakkoja perässäni ja työnnän niitä edessäni. Siinä minun liikuntani. Pakollista hyötyliikuntaa. Joka on hauskaa ja hyödyllistä. Ensi kesänä joudun valitettavasti jättämään väliin rakkaimmat harrastukseni eli rakennuksella kiipeilyn ja lapion kanssa huhkimisen.
Onneksi vauva syntyy syksyllä. Edessä on siis lumityökausi, lämmityskausi ja pyykkikausihan on ikuinen.
maanantai, 23. huhtikuu 2007
Kommentit