Jäi tuosta pullantuoksusta päälle muistelu nuoruusvuosista. Mikähän siinäkin on, että kun oikein miettimällä alkaa miettiä, huomaakin että niitä muistoja tupsahtelee enemmän ja enemmän mieleen. Niitä parhaita. Edes TOP -10 ei riitä niihin, niitä on niin julmettu määrä. Yksi top-listalainen on varmasti se, kun paras ystävä oli kipeänä ja vein sille omilla rahoillani tupakka-askin kun sillä oli röökit loppu. Tienasin siis omia pennosiani, vaikka kotoakin sain viikkorahan. Kukkakaupassa kiireapulaisena, lehtiä jakamalla, naapurin yh-äidin tenavia hoitamalla.

Toinen ihana muisto on, kun maattiin kuin lahnat rinta rinnan sängyssäni ja videoissa pyöri Guns`n`Rosesin Welcome to the jungle... Paradise City... SkidRown 18 and Life... Hanoi Rocksin Million Miles Away. Musiikkia. Maattiin ja suunniteltiin viikonlopun kuvioita. Kuka hakisi kaljat, mihin mentäisiin, mitä tehtäisiin. Kiivettiin junaradan aidan yli, kummallakin samanlaiset collegehousut ja leveät henkselit ja kuinka ollakaan, minä revin aidassa housuihini järkyttävän palkeenkielen takareiteen. Eikä aikaakaan kun kaupungissa ystävänhousut repesi vastaavalla tavalla vastaavasta kohdasta kun tämä kiipesi porttikongin portin yli.

Ne kymmenet liftausreissut, joiden tuloksena päädyttiin milloin kiltisti ja sievästi kaupungin keskustaan, milloin kotibileisiin jonnekin kaupunginlaidalle niin ettemme olleet itsekään täysin varmoja paikasta, milloin yksinäisen poikamiehen seuraksi tämän kämpille pohjia ottamaan. Mikä varjelus, mikä onni meillä onkaan ollut mukana kun koskaan meille ei sattunut mitään. Jos minä kuulisin teinin tekevän vastaavaa, repisin peliverkkarini. Onneksi tuo ei ole tullut äitiinsä.

Ja miten istuttiin järven rannassa aamuyöllä laiturin nokassa ja katseltiin kuinka aurinko nousee järven takaa. Kaikki parhaat nuoruusmuistot liittyvät tiukasti tuohon parhaan ystäväni kanssa elettyyn vuoteen, vuoteen jonka jälkeen kaikki muuttui. Seuraavana kesänä muutin pois kotoa heti kun sain kymppiluokan päätökseen, ja kaikki mutkistui. Sitähän se aikuiseksi kasvaminen on, asioiden mutkistumista. Mutta se vuosi. Se vuosi on ihana muisto mielessä.

Olenko ainoa joka kaipaa nuoruuteen? Ei, täysin siihen en haluaisi enää palata, en haluaisi elää sitä tunteiden ja kipujen kaaosta uudestaan läpi, mutta niihin tiettyihin hetkiin, niihin olisi ihana palata hetkeksi. Vaikka vain muutamaksi tunniksi tai puoleksi tunniksi. Samoin kuin joihinkin lapsuuden hetkiin. Niihin jolloin oli vain minä ja äiti. Kaksin, ennen isäpuolta ja pikkusiskoa, jälkeen isän. Minusta on tullut vanha.