Niin. Tiedättekö vanhan sanonnan, ei näe metsää puilta. En ole täysin varma, onko näin minun kohdallani. Murkku voi huonosti, ei voi huonosti, nauraa, hymyilee, näyttää surulliselta, ei pysty syömään ruokaa kun tekee pahaa, syö muroja, leipää, jogurttia, niin, ja sitä ruokaa silloin jos se on hänen herkkuruokiaan. Ei pysty nukkumaan kun uni ei tule, silti, useammin kuin kerran äiti on mennyt toimittamaan iltamyöhällä vielä jotain asiaa toisen huoneeseen ja kas, murkku on ollut unessa.

Enkö minä vain näe, kuinka kamalan paha tuolla on olla? Vai miksi minä en luokittelisi murkkua syvästi masentuneeksi, kuten hän itse oli itsensä luokitellut kouluterkalle, jolle kävi kertomassa kuinka vaikea hänen on syödä kun on paha olo. Miten hän ei pysty nukkumaan. Miten häntä pyörryttää lähes päivittäin kun liikkuu. Miten minä en huomaa mitään näistä? Enkö todellakaan näe metsää puilta?

Ensi viikolla meillä on porukkatapaaminen perhekeskuksessa. Ja se on hyvä se, tämän saman huolen jaoin jo oman juttukaverini kanssa. Sen, että onko lähelle niin vaikea nähdä? En minä enää edes syytä itseäni siitä, että murkun on huono olla. Olen varmasti tehnyt kaiken mitä pystyn ja voin, varmasti ollut paikalla, saatavissa, käytettävissä. Tehnyt kaiken minkä äiti voi lastensa eteen tehdä.

En syytä myöskään murkun isää, en ketään. Mutta ihmettelen. On monia asioita joita kovasti ihmettelen. Yksi on se, että murkun on niin kamalan huono olla, ja niin kamalan masentunut olo aina kun tuo tulee mummultaan. Kun mummukin sanoi, että niin, se isäsi siskokin, se kärsi niiiiiiin vakavista mielenterveysjutuista ja niiiiiiiin, kyllä sen äitisi pitäisi viedä sinut yksityiselle psykiatrille jos ei julkisella puolella vikaa löydy.

Toinen on se, kuinka kamalan huonosti murkku voi, kun on ollut kaverinsa kanssa, siis sen joka käy myös psykologilla. Jonka on ihan kamalan paha olla. Kolmas on se, kuinka murkku epäilee että hänet lähetetään psykiatriselle osastolle joksikin aikaa, kun mielialamittari kertoo syvästä masennuksesta, ja samaan hengenvetoon tämä kertoo kuinka se ja se joutui olemaan pari kuukautta siellä kun oli niin paha olla.

Ja sitten. Kaiken tämän päälle, murkku sulkeutuu huoneeseensa, tulee sieltä leveä hymy kasvoillaan, poikaystävä on tulossa ihan kohta käymään. Minä EN näe metsää puilta. Onneksi on se kimppatapaaminen, jos minä sitten näkisin. Tuntuu pahalta kun ei ole varma mikä on totta ja mikä ei, kun ei tiedä kuinka paha olo toisella on. Ettei vain tule väheksyttyä toisen oloa, ettei tule korostettua sitä, ettei tee mitään mikä tekisi enemmän pahaa oloa.

Ei ole helppoa olla äiti, ainakaan juuri nyt.