Sitä se pitkälti on. Vauvaelämä. Pikkuisen elämän hallitseva tekijä on tissit. Ja niiden mukana haju, tai niin, tuoksu se kai on silloin jos siitä pitää. Olen monesti nyt katsellut pienen työskentelyä näiden ihmekapineiden parissa. Kuinka hartaita ilmeitä, kuinka keskittynyt olemus ja kuinka tyytyväistä muminaa pieni pitääkään syödessään. Tuntuu hullulta ajatella, että itse on joskus ollut samalla tavalla, oman äidin tisseissä kiinni, tuhisemassa ja lupsuttelemassa silmiä. Ja silti, eiköhän jokainen ole siitä sen elämänsä aloittanut. Onko siis ihme, että monesti äiti on pitkään lapselle "se" ihminen. Se, joka on läheisin, tärkein, tutuin.

Kun siihen lisätään hieman isompana vanhempien ero, äidin kanssa jääminen, ei voi edes olettaa, että isä koskaan pääsisi samalle viivalle läheisyydessä kuin äiti. Monesti olen jälkikäteen hävennyt omia päätöksiäni, ja siltikään en ole kunnolla hävennyt, ehkä harmitus kuvaisi paremmin niitä tuntoja. Itse olin viisivuotias kun vanhempani erosi. Olin kaiketi ollut isän tyttö viimeisen vuoden kaksi ennen eroa, mutta riitaisa ero, väkivaltainen isä ja luultavasti jonkinasteinen pako saivat äitini valitsemaan asuinpaikkamme reilun sadan kilometrin päähän isästä.

Ensimmäiset pari vuotta olimme vain minä ja äiti. Sitten tuli isäpuoli, pikkusisko, muutto lähemmäksi isää, muutto vielä hieman lähemmäksi ja teini-iässä muutimme samalle paikkakunnalle missä isä asui. Vuodet olivat kuitenkin tehneet tehtävänsä, ei se että tapaat toisen kerran kahteen viikkoon ja kun ikää tulee lisää, vielä harvemmin, riitä siihen että välit pysyvät läheisinä, että tyttö pysyy isän tyttönä, etenkin kun monet vierailut menivät kuunnellessa isän ja mummun huutokuoroa toisilleen jonka jotenkin tajusit aina liittyvän omaan äitiisi. Tämän pahuuteen, ilkeyteen ja kaksinaamaisuuteen. Ja kuitenkin, itselle se äiti oli jo silloin SE äiti, se ihminen joka piti huolta ja helli, paijasi ja kuunteli.

Teini-ikä teki lopullisen tuhon minun ja isän väleihin. Isä ei halunnut minun kasvavan isoksi, ymmärrän sen nyt kun olen itse aikuinen, mutta teininä isän huudot meikeistä, vaatteista, hiuksista ja käytöksestä tuntui silkalta kiusanteolta, pilkkaamiselta ja halventamiselta. Voisi sanoa, että välimme katkesivat moneksi vuodeksi, murkun syntymä palautti sentään tapaamistahtia sen verran, että näimme silloin tällöin. Vasta kakkosen syntymä sai meidät lähestymään toisiamme kunnolla, puhumaan, soittelemaan, tapaamaan yhtä usein kuin isät ja tyttäret monesti tapaavat. Tosin silloin se, joka harmittaa oli jo tapahtunut.

Murkun syntymän jälkeen menimme naimisiin exän kanssa. Minä pyysin saattajaksi alttarille isäpuoleni. Voi kuinka monesti jälkeenpäin, isän kuoleman jälkeen, oman eroni jälkeen, olenkaan sitä harmitellut. Ja silti, se oli ainoa oikea ratkaisu silloin. Olinhan sentään elänyt oman isäpuoleni kanssa liki koko sen ajan kun kotona vielä asuin. Kaikista huonoista puolistaan huolimatta hän oli se, joka tuli apuun silloin kun maailma kaatui niskaan, se, joka avitti tarvittaessa vaikkakaan ei helpolla, se joka oli ollut siinä koko ajan.

Silti, välillä harmittaa se, että jätin oman isäni vain vieraaksi tyttärensä häihin. Ja silti, tekisinkö toisin jos sama tilanne olisi nyt? Jos olosuhteet ja elämä olisi samanlaista kuin silloin? En usko. Mutta harmittaa se silti välillä.