Ensimmäinen kerta kun ihan oikeasti tekisi mieli vetää perseet olalle ja huolella! Ei ole kertaakaan aiemmin odotusaikana tehnyt, mutta nyt. Enkä oikein edes tiedä miksi, mieskin on töissä, joten siitä että juhlafiilis tarttuisi ei todellakaan ole kyse. On vain sellainen olo. Kummallista. Jos oikein alkaa kaivamaan taustalta löytyy tylsyys. Ankeus. Kyllästyminen. Kaikki samassa paketissa.

Päivät kulkee samaa rataa. Aamu, muksut herää, hoidokit tulee, kitinää vikinää riitelyä, ruokaa ja juomaa, närästystä. Pyykkiä, riitojen sovittelua. Vientiä, tuontia ja hakua. Aamu- ja iltalääkkeitä. Nukkumaanlaittoja ja iltapaloja. Ja hyvänen aika sentään, tätä minä tilaan vain lisää itselleni. Hullu! No en, mutta on päiviä jolloin tuntuu siltä että kaikki ei ole kotona, ei ainakaan omien korvien välissä. Aivan erityisesti jos on itse väsynyt. Ja minä olen. Väsynyt kuin mikä.

Kohtalonivaa sinänsä, oman minän vittuilua, tänä aamuna olisi nukuttanut vaikka kuinka ja kauan. Mutta ei, arkiaamu, puoli seitsemän soi kello koska hoidokit saapuivat vasta myöhemmin. Aamuina joina ihan oikeasti saisi nukkua, se on enemmän kuin harvinaista että kellon viisarit ehtii edes kuutta tavoittamaan ennen heräämistä. Illan suussa voisin maksaa nukkumisoikeudesta. Mutta annapa olla kun kello tulee yhdeksän ja talo hiljenee, unesta ja väsymyksestä ei ole enää tietoakaan. Minua vituttaa minä itse.

Viime yönä, tai oikeastaan aamulla, näin hulluja unia. Tiedättehän, juuri ennen heräämistä niin että kello käskee ylös kesken unen. Unen joka on niin toden tuntuinen, että ensin ei ole edes varma oliko se uni vai ei. Heräsin juuri kun olin miehen siskon kanssa päässyt bingopöytään. Enkä mihin tahansa bingopöytään vaan pöytään jossa bingoa pelattiin kirjaimilla. Sitä ennen olimme taivaltaneet pitkät villakankaiset viininpunaiset takit yllämme, karvakauluksiset oikein, muiden kyläläisten kanssa kinosten läpi suureen kartanoon jossa peli järjestettiin. Elimme 1920-lukua. Lunta oli valtavasti ja reittimme kävi suurten peltoaukeiden keskellä, aivan kuin jossain vanhassa mustavalkoelokuvassa jossa ihmiset taivaltavat sotaa pakoon. Tämä matka vain oli täynnä hilpeitä ääniä.

Jo tätä unta edelsi uni, joka jäi mieleen elävänä. Miehen siskolla oli ajokortti. Jota tällä ei oikeassa elämässä ole. Hän pakkasi autoon vauvan ja kaksi lastaan. Sitä vauvaakaan tällä ei ole. Autona tällä oli Citroen C5, viininpunainen. Minä katselin parvekkeelta kuinka hän lastasi autoa siis. Ja tämä oli täysin oma unensa. Sitä unta taas edelsi uni jossa menimme mökille, keskellä talvea. Mökki ei ole talviasuttava oikeassa elämässä. Koska uuden mökin rakennus on kesken, menimme joukolla auttamaan pappaa sen rakentamisessa. Ja kas, pappa kaivoi valtava lumivuoren sisään, ja kun sanon valtavan, tarkoitan vähintään 50 metriä halkaisijaltaan olevaa, maailman suurinta lumiluolaa. Koko vuori oli kaivettu sisältä tyhjäksi, ja se oli uusi "mökki".

Joku unitulkitsija tai psykologi olisi varmasti innoissaan kun pääsisi näitä tulkitsemaan. Poistun.