Taas aamu. Taas arki. Taas maanantai. Taas se päivä kun ei saa vain olla. Ensinnäkin, nilkat, ja huom, tällä kertaa sitten jo molemmat, ovat siinä kunnossa, että käveleminen sattuu. Jalkoja pakottaa koko ajan, mutta pakotuksen kanssa pystyy olemaan, mutta kävely. Se tekee suorastaan kipeää. Aivan kuin kävelisi harjasten päällä. Ei kivaa, ei alkuunkaan kivaa. No, jostain luin että loppuraskauden turvotus on hyvä merkki, se kertoo siitä että istukka toimii.

Hienoa! Istukka toimii. Mutta ei tämä nyt käsittääkseni ole ollut loppuraskautta jo muutamaa viikkoa. Onko oikeastaan edes vielä nytkään, kun viikkoja takana 27+4? Kysynpä vaan. Ja istukka, kyllä se todellakin toimii, minä olen vauvaa täynnä. Eihän tuo natiainen mahdu edes kunnolla enää liikkumaan sisällä, liikkeet ovat hidastettuja, en edes muista minkä elokuvan kohtaus minulle tulee jatkuvasti mieleen niistä, joka tapauksessa siinä kohtauksessa kaksi äijää on pössytellyt jointtia ja nauravat kippurassa kun katselevat avaruusliikkeitä joita tekevät. No, väliäkö tuon, ei varmaan tarvitsekaan muistaa.

Joka tapauksessa siis, olen täynnä. Minussa olisi tosin laajenemisen varaa tuollaisen kymmenisen senttiä vielä ylöspäin, maha mokoma kun jäänyt vallan tuonne täysin alas sen jälkeen kun se sinne tipahti, mutta jostain kumman syystä sitä lisätilaa ei näemmä oteta käyttöön. Eikä siinä mitään, on aivan ihanaa kun pystyy hengittämään, siis vauva ei paina sisäkaluja lyttyyn heti tuosta rintalastan alapuolelta, mutta hei, silti. Alan jo epäillä, että edellisen raskauden päättyminen pystysuoraan leikkaushaavaan aiheuttaa sen, että kohtu ei veny ylä-alasuunnassa. Näköjään ei missään suunnassa, takaapäin ei arvaisi minun olevan raskaana noin ulkomuodollisesti.

Tänään on onneksi sikäli hyvä aamu, että kannatinkipuja ei ole pahemmin näkynyt. Vauva lienee vaihtanut jollain tavalla asentoaan. Fiilis itsessään on aivan hanurista silti, ei kiinnosta yhtään maanantai. Lyön vaikka vetoa siitä, että ennen puolta päivää puudun täysin, koska väsymyksestä on vähitellen tullut alituinen seuralainen joka tosin tietysti poistuu tuossa aamuyön ensimmäisinä tunteina kahville tai mihin lie, palatakseen aamuyhdeksän kymmenen aikaan ja roikkuakseen sitten loppupäivän mukana. Ja kuten sanoin, tänään ON maanantai, eli ihan turha kuvitellakaan päivälepoja. Pah!

Serkkupoika haetaan toivottavasti siskon toimesta, tällöin haku tapahtuu todellakin kello neljä viimeistään, mutta mikäli huono säkä kiusaa, niin hakijana onkin pojan isä ja silloin hakuaika saattaa olla mitä tahansa kello neljän ja kuuden välillä. Perkele. Hoitoaika päättyy kello neljä, ja se on sille ilmoitettu useampaankin kertaan, mutta pähkinä jäässä, minkä teet.  Ja eniten risoo se, että kyseinen henkilö on vieläpä kesälomalla. Joten hakuaikojen heittelyihin ei käy oikein selitykseksi työpäivän venyminenkään.

Olen kärtty, kuten huomaatte. Siirryn sohvalle lukemaan. Vuorossa ei olekaan teinihapatusta vaan Jacqueline Briskinin ihana kirja Hohtavaa Hopeaa. Jonka olen tosin lukenut luultavimmin kymmenkunta kertaa, tosin viimeiseen pariin vuoteen en kertaakaan joten menee lähes uudesta... Tiesittekö muuten, että kyseinen kirjailija on mies? Itselle sukupuoli tuli yllätyksenä joskus vuosia sitten haastattelun yhteydessä. Jotenkin olin aina yhdistänyt tämän kerronnan naissukupuoleen. No nyt siis, menen.