On tämä kanssa elämää. Saisit nukkua puoli seitsemään. Nukutko? No et. Nukkuisit, mutta se nyt vaan ei käy. Eikä herättäjänä ole edes kukaan lapsista niin että voisit kohdistaa kiukun johonkin tiettyyn henkilöön. Ehei! Herättäjänä toimii välillisesti vielä syntymätön hemmo jolle ei rähiseminen oikein kannata. Oikean puolen kannake oli taas paukkumassa. Heräsin siihen raastavaan kipuun, koetin vaihtaa asentoa, ei hyötyä, ja uudestaan, +-0 vaikutus. Noustava se oli. Tassuteltava alakertaan.

Kyseinen kipu on siitä hauska, että se tuntuu aivan karmealta kun se iskee, suorastaan lamaannuttavalta, mutta annapa olla kun saat jotenkin siirrettyä itsesi kannakkeen kannalta parempaan asentoon, se loppuu kuin seinään. Eikä siitä jää edes muistoa, siis sellaista tykyttävää tai kalvavaa tai millään tavalla huomattavissa olevaa tunnetta sille alueelle. Välillä jää jo itsekin miettimään, että sattuiko minua todellakin? Sama juttu nytkin, pääsin alas, menin vessaan ja kas, kipu oli poissa. Väsymys ei ollut, mutta uni oli. Ei toivoakaan että olisi saanut uudestaan nukuttua vaikka olisi makuuasennon ottanut. Joten puoli kuusi aamulla istuin olohuoneessa kahvikuppi kädessä.

Perkele. Juuri neuvolakäynnillä tästä terkkarille sanoin, siitä kuinka unet on aivan sekaisin ja väsymys sen mukainen, oikeastaan koko ajan on jonkinasteinen väsymys päällä. Kehotti koettamaan lepoasentoa päivällä vaikka nukkumaan en pääsekään. Ja katsoi hemoglobiinin. Joka oli muuten kamalan kauhean hyvä minulle tässä vaiheessa odotusta. Ei kertaakaan aiemmin ole ollut enää yli 120 tässä vaiheessa, nyt oli 130. Olen järkyttynyt. Ja otettu.

Mahaa katsoessa ei muuten uskoisi että ollaan vasta ylitetty puoliväli odotuksessa. Alan olemaan samoissa mitoissa kun aiemmista 30-viikon tuntumassa. Tekikö ne alun sisarukset sitten tämän räjähdysmäisen kasvun? En tiedä. Mutta kova on tahti. Nyt siirryn tiskikoneen täytön pariin. Yök. Tylsää tuokin.