Jos kohta ei äitikään. Murkku lähti ristiäisiin, isän siskon lapsen. Sylikummiksi pyysivät. Kutsuivat poikaystävänkin. Ja arvasinhan minä, miten siinä käy. Poikaystävä ei päässyt. Äiti kielsi menemästä, siitäkin huolimatta, että olisivat tulleet illalla pois. Voitte olla varmoja, että meillä on ollut kiukkuinen ja surullinen murkku tänään. Vihaa poikaystävän äitiä. Toivoo, että puheet siitä, että poikaystävän perhe on aikeissa muuttaa Kiinaan, pitäisi paikkansa. Poikaystävä kun muuttaa siinä vaiheessa isälleen.

Kun tietäisin mitä sanoa tai tehdä, että saisin poikaystävän äidin ymmärtämään, ettei hän pysty pysäyttämään pojan kasvua aikuisuuteen sillä, että koettaa saada tämän lukittua kotiin, pidettyä nuorempana kuin on ja antamalla omituisia kieltoja tapaamisista ja olemisista. En ymmärrä. Olisi niin helppoa kun olisi nappi jota painaa, tai sauva jota heilauttaa niin että asiat luistaisi jotenkin järkevästi. Poikaystävän suhteen lähinnä, tämä nyt kuitenkin täyttää ihan pian 17.

Murkun isä varoo sanojaan ja tekojaan. Minäkin varoin aikani, enää en varo. Juttelin perhekeskuksen työntekijän kanssa siitä, kuinka vaikeaa on koettaa olla sanomatta tai tekemättä monia juttuja, ettei satuttaisi murkkua lisää. Juttukumppani käski olla varomatta. Pääasia on kuulemma että sanon ja puhun ja kuuntelen, ihan sama mitä, kunhan sanon murkulle rehellisesti mitä ajattelen. Keskusteluyhteys on hyvä juttu, vaikka se sitten ajoittain tarkoittaisi sitä, että sanoo sellaisiakin asioita joita murkku ei tahdo kuulla.

Minä toivon, että tämä aika menee nopeasti. Että murkku löytää sen mitä nyt hakeekaan tällä kaikella, kasvua aikuisuuteenhan tämä on. Vaikka silti, äitinä, en haluaisi että lapseni joutuisivat kasvamaan niin että heitä koskee. Mutta kun se koskee, niin se koskee. Minä en pysty sitä kipua ja mielialojen vaihtelua poistamaan, en sittenkään vaikka haluaisin. Ja kaiken tämän keskellä minä katson pientä ihmistä, vauvaa ja mietin, kuinka paljon helpompaa on suojella tätä kuin murkkua elämän kolhuilta.

Katson, ja toivon, että voisin edes hetkeksi antaa murkulle samanlaisen turvallisen ja hyvän olon kuin vauvalla on. Varmasti se olo on murkulla siellä jossain, mutta tämä on kadottanut sen johonkin, ei näe sitä tällä hetkellä, ei huomaa sen olemassa oloa. Niin taitaa käydä monille nuorille. Maailmassa on yhtäkkiä niin paljon asioita joita huomata, ettei sitä omaa sisintään enää kunnolla ehdi huomaamaan.

Selitän sekavia, kuten huomaatte. Sekavat on ajatuksetkin.