Olen nyt itsekin käynyt kahdesti perhekeskuksella. Juttelemassa erittäin mukavan naisihmisen kanssa, rauhassa, tunnin ajan kerrallaan. Alunperin luulin, että keskustelemme lähinnä siitä, mikä tuntuu milläkin hetkellä olevan murkun mielellä tai mikä minusta tuntuu tärkeältä keskustella murkun kanssa. Näin ei kuitenkaan ole ollut, olemme jutelleet minusta, siskostani, lapsista, nuoruudestani, vanhemmistani. Ajat ovat menneet hujauksessa, molemmilla kerroilla olemme joutuneet jättämään jutut kesken, kesken siinä vaiheessa kun olemme olleet jo vartin yliajalla.

En ymmärrä, miten puhuminen voikin olla niin helppoa. Sanat vain tulevat, ilman että niitä pitää miettiä tai harkita tai keskustelukumppanin kysyä. Sitä en tosin osaa sanoa, onko siitä meidän keskustelustamme mitään apua murkulle, joka tosin voi minusta paremmin, ja huonommin, vähän sen mukaan mitä päivän mittaan on tapahtunut. Väittäisin edelleen, että kyseessä on murkku. Murkkuikäinen murkku joka elää niissä isoissa hormonaalisissa muutoksissa joita jokainen naiseksi varttuva käy läpi.

Murkun elämässä on tapahtunut isoja juttuja viimeisen liki vuoden aikana. Murkku on erittäin herkkäluonteinen, sitä ei käy kieltäminen, on ollut aina. Hänessä on niin paljon samaa kuin omassa äidissäni ja siskossani. Sitä sellaista herkkyyttä, joka saa ihmisen itkemään tai nauramaan tai miettimään. Kuten keskustelukumppanille sanoin, murkulla on paha tapa kantaa kaikki maailman murheet harteillaan. Niinhän se ei toimi. Ei kukaan ihminen sellaista kestä ehjänä.

Keskustelukumppani, tarkkanäköinen ammattilainen, kysyi heti, että se on äidin isoin huoli murkun kohdalla. Kyllä. Niinhän se on. Kun jokainen kuitenkin saa sitä sontaa niskaansa tässä maailmassa. Valitettavasti. Kerroin, kuinka pahalta tuntuu äidistä, kun ei voi vain ottaa syliin ja kantaa, pitää lähellä ilman että kukaan tai mikään satuttaa. Kasvaminen on sitä, eroamista äidistä. Oman paikan etsintää. Omien tunteiden tulkintaa. Opettelemista. Inhottavaa. Näin äidin näkökannalta. Kun ei pysty suojelemaan, ei vaikka tahtoisi.

Kaikki ne isot tapahtumat, ne ovat varmasti osittain saaneet aikaan murkulla sen pahan olon. Tieto siitä, että toinen vauva ei syntynytkään koskaan, ensimmäinen todellinen seurustelusuhde, rippileiri kuolemakeskusteluineen, neitsyyden menettäminen, pelästyminen vauvan synnytyksen alettua niinkuin se alkoi eli rajulla verenvuodolla kotona, peruskoulun viimeisen luokan alku, pakko miettiä mitä isona tekee. Isoja asioita, kaikki.

Äiti ei voi kuin olla paikalla, saatavilla ja toivoa, ettei satu pahasti.