Jos kohta ei Suomen suvessa, ei myöskään ihmisen mielessä. Tiedättekö näitä aamuja, jolloin jo sängyssä, kun avaa silmänsä, on kuin kaikki maailman surut olisi lastattu harteille, ei jaksaisi eikä tahtoisi nähdä edes sitä ylösnousun vaivaa, vaan käpertyä pieneksi johonkin nurkkaan, olla niinkuin ei olisikaan olemassa ja jäädä odottamaan, onko seuraavana aamuna parempi olo. Jaksaisiko silloin jo vaikka jos nyt ei hymyillä, niin ainakin antaa elämän vain soljua eteenpäin ilman, että ajatukset laukkaisi päässä villeinä.

Tänään on sellainen aamu. Kuinka paljon surua mahtuu yhteen ihmiseen yhtenä aamuna? Paljon. Liian paljon asioita joita kelata päässään, silloin kun pää niin käskee. Vai sydänkö sen sitten säätää, en tiedä. Mutta pahaa se tekee, ja vaikeaa se on. Ehkä tämä koko odotus on ollut hieman liikaa sisäiselle minälleni. Jos kohta ulkoinenkaan ei sen kanssa tunnu toimeen tulevan. Ehkä nämä kaikki parisuhdesotkut mitä tämän odotuksen aikana on ollut, on olleet liikaa. Ehkä kaikki tämä epävarmuus, menetykset, yksinäisyys, ja kaiken kruunaava pelko, ovat olleet liikaa.

Tuskin olen ainoa, jolle käy näin, kun on masentunut olo, kaikki jo menneet ja joiden kanssa luulit olevasi sinut, palaavat myös sinne surulistaan. Vaativat huomiota, ajattelua. En edes osaa kunnolla hahmottaa mistä alkaisin vyyhteä sisälläni selvittämään. Tämä kevät ja kesä ovat olleet minulle raskaammat kuin yksikään vuosi aiemmin, eikä vähiten siksi, että edelleen minua kaivaa miehen keväiset sanat siitä, ettei hän tiedä mitä tuntee, vaikka jollain tasolla tiedänkin, että hän rakastaa. Hän on sanonut sen moneen kertaan kesän aikana, näyttänyt monella tavalla, antanut ymmärtää. Silti, se kaivaa vieläkin tuolla mielen perukoilla.

Toinen kaksosista surettaa, surettaa sittenkin, vaikka olen onnellinen tästä mikä sisälläni kasvaa. Voiko ihmisellä olla ikävä jotain mitä ei ole kunnolla ollutkaan? Voiko sellaista kaivata? Jollain tasolla olen jäänyt kiinni koiraankin, ei mene yhtä ainoaa päivää niin, etten sitä jossain välissä kaipaisi tai huomaisi ajattelevani ruoanjämiä kerätessäni että tästähän se pitää. Ja samassa sen aina muistaa, ettei sitä ole enää. Jopa murkun kasvaminen isoksi, "aikuiseksi", saa surun aikaan. Kai se vain on niin, että uusi aikakausikin elämässä pelottaa jollain tavalla.

Ja tämä odotus. Tämä epävarmuus, pelko, jatkuva huolissaan oleminen. Merkkien tutkailu, supistusten kiroaminen, selkäpakotukset. Päivien laskeminen siihen että vauvan keuhkot on varmasti kypsät, pelko siitä ettei niin pitkälle päästäkään, etenkin nyt kun kipeää tekeviä supistuksia on ollut jo maanantaista asti, se syö ihmistä. Ja miksi, miksi ihmeessä vauvan pitää olla niin alhaalla. Miksi sen pitää laskea päivä päivältä vielä alemmas. Näillä viikoilla kuuluisi olla vielä ylempänä, ei näillä viikoilla kuulu vielä olla valmiusasennossa ja painaa kohdunsuuta valmistautumaan synnytykseen. Sitähän se tekee.

Ja minä lasken päiviä. Jokainen aamu tuntuu jonkinlaiselta pikkuvoitolta eteenpäin, mutta silti en uskalla kunnolla hengittää vieläkään. Ehkä parin viikon päästä, tai kolmen, tai niin, ainakin neljän, jolloin viikkoja tulee täyteen se maaginen 36 jolloin keuhkojen väitetään olevan valmiit. Uskallanko minä silloin jo hengittää vapaasti, uskoa siihen, että vauva syntyy elävänä ja säilyy elävänä. Ehkä juuri se toinen vauvoista ja sen menettäminen on saanut minut miettimään, miten selviäisin jos tämä kaikki osoittautuisikin turhaksi. Jos vauvasta ei olisikaan tähän maailmaan. Kestäisinkö minä sen? Pystyisinkö elämään eteenpäin, pystyisinkö jatkamaan elämääni tällaisena ja tässä suhteessa?

Voi kuinka monta kertaa olen sitäkin ehtinyt ajattelemaan, mitään muuta kuin aikaahan minulla ei ole ollut enää kuukausiin. Villi veikkaukseni on, että en pystyisi. Syyttäisin miestä välinpitämättömyydestä, kylmyydestä, siitä että tämä jätti minut yksin, siitä että tämä ei pitänyt minusta huolta, siitä että tämä ei auttanut siinä eikä tässä. Siitä, että tälle vauva olikin yhdentekevä, sittenkin vaikka tiedän ettei se niin ole. Mutta syyttäisin silti.

Paitsi että kaikki maailman murheet painaa tänään, myös tekemättömät työt kaatuu päälle. On vielä paljon kaikkia pieniä hommia mitä täytyy tehdä ennen murkun juhlia, ja kuka ne tekee? Tämän viikon aikana en ole todellakaan tehnyt mitään. Olen vain ollut, pelännyt ja varonut. Ja tiedättekö, täällä ei ole tapahtunut mitään tämän viikon aikana. Yhtä ainoaa ikkunaa ei ole pesty, yhtä ainoaa vaatetta ei ole viety kuivaustelineelle, yhtä ainoaa hyllyä ei ole siivottu. Yläkerran raput odottavat koskemattomina siivoajaa, pölyt yläkerrassa pyyhkijää. Kuka ne kaikki tekee? Kukahan.

Paitsi että olen peloissani, surullinen ja yksinäinen, olen myös pettynyt. Ja ehkä se pettyminen onkin se, joka saa kaikki muutkin tunteet nousemaan pintaan. Olen pettynyt mieheen, olen pettynyt siihen kuinka tämä sanomasta päästyäänkin vielä sanoo, kuinka nyt pitää jollain osata olla rauhallisesti ja tekemättä mitään, ja itse se ei edes iltapalaa viitsinyt eilen nousta antamaan pikku pojalle. Kyllä hän sitten auttaa niissä hommissa. Koska? Päivä ennen juhlia? Jos olisikin rahaa, millä teettää siivous alta pois, niin teettäisin. Soittaisin samantien jonkun siivoamaan ja laittamaan paikat. Mutta kun ei ole. Pakko minun on itse yrittää tehdä varovasti, rauhallisesti, hiljakseen niitä pois.

Kunpa kuukausi menisi nopeasti. Pian. Äkkiä. Ja kunpa pääni tyhjenisi ajatuksista.