Kesken paskan tajusin, että onnellisin hetki odotuksessa oli eilen. Tähän astisista onnellisin. Hieman ennen yhtä yöllä kun makasin selälläni sängyssä katselemassa telkkaria. Laitoin käden mahalle ja siellä se, pieni ihmisalku touhusi. Aikani tunnustelin liikkeitä kunnes hemmo hyvä hemmo rauhoittui aloilleen. Kova on touhu jo. Se oli ehdottomasti onnellisin hetki tähän asti. Koko odotus kun on tähän asti ollut pelkkää pelkoa, jännitystä, stressaamista ja kiukkua. En ole osannut iloita oikein hetkestäkään ihan alkuviikkojen jälkeen. Keskenmenon jälkeen.

Olen vain odottanut mitä tuleman pitää. Kauhulla ottanut vuodot vastaan, yhtä kauhulla juossut kerran toisensa jälkeen kuunteluttamaan sydänäänet, odottanut kuinka kauan vielä olen raskaana. Jotenkin, vaikka se tunne siitä että menee kesken, loppuikin siihen keskenmenoon, jäi kuitenkin olo, sellainen varovainen olo ettei uskalla toivoa saati uskoa siihen että sieltä vauvaa tulisi. Ei usko enää keskenmenoon mutta ei usko vauvaankaan.

En usko edelleenkään. En oikeastaan edes uskalla toivoa. Jos ei toivo, ei pety niin pahasti. Tämä raskaus on minulle kiviriippa kaulassa. Ei siksi, että en haluaisi tätä lasta, vaan siksi, että odotan vain ja ainoastaan että raskaus olisi pian ohi. Ohi niin että saisin vauvan syliin, niin ettei minun tarvitsisi enää jännittää tai pelätä. Että voisin hymyillä ja olla niinkuin muutkin. Onkohan kukaan läheisistäni ymmärtänyt mitä tunnen. Mies ei ainakaan, enkä usko että muutkaan.

Mies. Tuo kummallinen kapine. Illalla, tai lähinnä yön hiljaisina tunteina, silloin minä mietin miksi asiat on niinkuin on. Miksi mies on kuin kaikki olisi normaalisti, tai ehkä sen mielestä onkin, miksi se ei huomaa kuinka käteen kaikki menee. Kuinka olemattomia ME olemme. Siitä asioiden puhumisesta, siitä kerrasta kun se sanoi ettei kiinnosta, minulle jäi aivan liian voimakkaasti olo, että meitä ei ole. Olen yritttänyt uskotella itselleni, että kaikki on ok, kaikki on niinkuin ennenkin, mutta kun ei ole.

Ei minun ajatuksissani. Minä jäin odottamaan. Odottamaan ajan kulumista. Sitä että en ole enää raskaana. Jäin odottamaan sitä, että muutummeko me taas MEiksi kun raskaus on ohi. Minä laitoin omassa päässäni suhteen jäähylle. Odottamaan sitä aikaa kun mies pystyy katsomaan minuun niinkuin ennen. Kun tunnemme niinkuin ennen. Ja jotenkin, jotenkin minä pelkään aivan kamalan paljon, että niin ei käy. Toivon, mutta en uskalla siihenkään luottaa, että niin kävisi.

Jos jotain menee sisältä rikki, pystyykö sitä korjaamaan?