Osuu yksi yhteen ilma mielen kanssa. Takana todella huonosti nukuttu yö, ei vauva minua herätellyt, ei suinkaan vaan kroppa. Ensin heräsin vessaan, myöhemmin viiltävään kipuun oikealla puolella. Merkkejä oli tosin ilmassa jo illalla, merkkejä siitä että yöllä saattaa pamahteluja olla luvassa. Se kipu, se tekee hulluksi niinä öinä kun se ei lähde pois nopeasti.

Kävin kävelemässä alakerrassa ympyrää, eikä pienintäkään toivetta kivun ohi menosta. JA väsytti, voi että minua väsytti. Aikani kieputtuani keittiö-olohuone väliä, kipu helpottti sen verran että uskaltauduin takaisin sänkyyn, ohi se ei silti mennyt, ei sillä tavalla kuin se yleensä on mennyt. Neljältä heräsin johonkin uneen, ja tottakais sellaiseen joka saa surun asumaan sydämessä heti aamusta. Uni ei tahtonut enää tulla, vauvakin alkoi touhuamaan.

Sain minä sitten lopulta nukuttua vielä uudestaan, puolen tunnin pätkiä pari kappaletta. Ja nyt ulkona sataa ja sydän painaa tonnin. En edes osaa hahmottaa kunnolla miksi. En sanoa suoralta kädeltä mikä on. Jokin sellainen suru tuolla sisällä soutaa, kiertää ympyrää, etsii sanoja millä tulla ulos. Masennusta? Se tuli mieleeni, kun sängyssä yritin vielä viideltä saada hetkeksi unen päästä kiinni. Sekö siellä kummittelee? Koliseeko siellä kaikki menneisyyden haamut? Kuolleet koettavat saada minut ajattelemaan?

Olen sairaan huono ihminen tekemään surutyötä. Äitiä en ole itkenyt vielä kertaakaan. Paitsi pöhnässä, mutta sitä ei lasketa. Pöhnässähän itketään mitä vaan. Tai ehkä olenkin, itse epäilen että osa koiruuden aiheuttamista itkuista on ollut myös äiti-itkuja. Ehkä siihen samaan suruun olen itkenyt myös vauva kakkosta, sitä josta ei eläjää tullut. Olkoon kuinka hyvänsä, etten kahta enää kerralla välttämättä tähän olisi halunnut, ei se poista sitä, että minulta on lapsi kuollut.

Tai sikiö. Miten sen nyt kukin haluaa sanoa. Olisin minä silti ennemmin ottanut molemmat kuin antanut toisen pois. Ja jos kerran toinen oli pakko antaa pois, eikö se olisi voinut tapahtua niin kuin tietojen mukaan suuri osa kaksosraskauksien keskenmenoista tapahtuu, ilman että äiti edes tietää odottaneensa kahta alunperin.

Olen paljon miettinyt kuolemaa. Jo usean vuoden ajan. En niin, että haluaisin itse kuolla, vaan yleensäkin kuolemaa, sitä mitä se tekee ihmisille ja kuinka jotkut kokevat useampia läheisten menetyksiä nuorempana kuin toiset. Kuinka toiset näkevät kuolleita, toiset eivät välttämättä koskaan elämänsä aikana. Olen pitkälti alkanut miettimään kuolemaa ja siihen liittyviä asioita omien kokemusteni kautta.

Kuoleman enkeli. Olenko minä kuoleman enkeli? Ihminen joka viljelee ympärilleen kuolemaa, onnistuu aina olemaan se ihminen joka sen kanssa jollain tavalla joutuu kasvokkain? Nämä ajatukset saivat alkusysäyksensä jo silloin, kun isä kuoli. Tai oikeastaan, aiemmin niitä jo aloin miettimään, läheisten osalta synkkänä kolmen vuoden ajanjaksona johon sisältyi seitsemän läheisten kuolemaa muutaman vuoden ajalle. Se ketju kuolemia päättyi silloin omaan äitiini.

Se ketju sisälsi paitsi kolme exän puolelta läheistä, myös mummuni, isäni ja äitini. Muutamassa vuodessa. vuodessa. Äitini ja isäni kuolemilla on vajaan kahden vuoden väli. Enpä isää haudatessa tiennyt kuinka vähän päiviä äidin kanssa on jäljellä. Isää menin katsomaan sairaalaan, tunnin myöhässä. Kysyivät haluanko nähdä, pakkohan minun oli. En olisi muuten voinut uskoa isän kuolleen. Mummuan kävin hyvästelemässä pari tuntia ennen kuin tämä vaihtoi asuinsijaa.

Äidin löysin kuolleena pihasta. Monta kasvokkain osumista kuoleman kanssa. Äidin jälkeen tulikin rauhallista kuolemien suhteen. Useammaksi vuodeksi. Kunnes kolmisen vuotta sitten heräsin kesken unien oveen hakkaamiseen ja kävin toteamassa naapurin miehen päättäneen omat päivänsä pihavaraston oveen. Tuosta vain. Vaikka vielä kolme tuntia aiemmin olimme istuneet joukolla kahvilla heidän olohuoneessaan. Jättäneen lapset ja vaimon, kesken kesäloman vieton. Kesken tämän kolmikymppisten suunnittelun. Sinne meni.

Siitä alkoi uusi kolmen kuolleen kausi, seuraavaksi törmäsin kuolleeseen mieheen paikallisen kaupan parkkipaikalla. Eikä aikaakaan kun sama näky odotti puistossa. Vähemmästäkin sitä jää ihminen miettimään, onko sinuun asennettu joku ruumismagneetti? Ja nyt. Se vauva. Sitten koira. Yksi puuttuu... Vaan jääkö puuttumaan? Vaikka en ole taikauskoinen, väkisinkin sitä jää miettimään. Johan siitä on sanontakin, ei kahta ilman kolmatta. Tätäkö se alitajunta tuolla pyörittää, tämänkö takia olo on jatkuvasti alavireinen. Vai onko se sittenkin jotain muuta.