Joku tai oikeammin aika monikin, on kauhistellut minulle kuinka olen selvinnyt ainakin suunnilleen täysipäisenä lapsuus- ja nuoruusvuosistani. Siis niistä ihmisistä joille olen niistä kertonut ja niistä jotka ovat siinä lähellä olleet niitä vuosia seuraamassa. Pakko myöntää totuus, en tiedä. Tosin tiedän, että minulle, sen enempää kuin siskollekaan ne vuodet eivät olleet eivätkä ole edelleenkään mikään kauhistelun aihe, ne vain olivat osa meidän kasvuamme, osa meidän elämäämme.

Rehellisesti, kuinka moni tietää, miltä tuntuu herätä aamulla ja huomata äidin kadonneen yön aikana? Kuinka moni tietää, miltä tuntuu tulla koulusta kotiin peläten rappukäytävään kuuluvien äänien syytä? Kuinka moni osaa kuvitella, miltä tuntuu teini-iässä tajuta jääneensä monta vuotta nuoremman siskon kanssa kahden ilman että osaa sanoa saati arvata montako päivää sitä kaksin oloa on edessä?

Kuinka moni tietää, miltä tuntuu kun juopunut äiti käy hiuksiin kiinni takaapäin kaksin käsin koska se, että toivot tämän lopettavan juomisen, on tälle rumasti sanottu? Tai miltä tuntuu kun humalainen keski-ikäinen mies työntää kielensä sinun kurkkuusi ja itse koetat potkia tietäsi ulos kotoa? Entä miltä tuntuu tehdä katoamisilmoitus äidistä? Miltä tuntuu teini-ikäisestä kun tämä tajuaa hämärässä hääräävän pariskunnan olevan oma poikaystävä ja oma äiti?

Miltä tuntuu, kun sitä kotia ei enää ole? Tapaat omaa siskoasi kirjastossa mihin sijaisperhe on hänet päästänyt. Sinua he eivät päästä tätä tapaamaan, miksi, siksi että sisko itkee aina sinut tavattuaan ikävää monta päivää. Miltä tuntuu kun alle kymmenvuotias sisko pyytää, että ottaisit tämän sinun luoksesi, etkä voi vastata kuin kieltäytymällä. Miten siihen ketään otat, kodittomuuteen?

Kuinka moni osaa edes kuvitella, miltä tuntuu herätä vieraasta paikasta ilman että tietää miten sinne on joutunut saati että kenen koti se on? Tai miltä tuntuu nousta samaisessa paikassa sängystä ja tajuta, että reisille valuu sen jonkun, joka ei ole edes paikalla herätessä, spermaa? Juosta terveyskeskukseen ja pyytää katumuspilleriresepti, vältellä lääkärin silmiin katsomista samalla kun mutiset vastaukseksi että niin, kumi petti poikaystävän kanssa.

Miltä tuntuu herätä aamulla entisen koulun vessasyvennyksen rappusista sateisen kesäyön jälkeen? Miltä tuntuu viettää yöt liftaten koska ei ole paikkaa mihin mennä? Miltä tuntuu maksaa yösijoista makaamalla suunnilleen siedettävän tyypin kanssa siinä vaiheessa kun on itse liian väsynyt enää uskomaan siihen että koskaan parempaan pystyy? Miltä tuntuu kun tajuaa, että olet omillasi ilman kotia, ilman ketään joka huolehtisi sinusta? Miltä se tuntuu kun se tapahtuu ilman että se kiinnostaa sen enempää sukulaisia kuin viranomaisiakaan.

16-vuotias on liian vanha sijoitettavaksi mihinkään, ennemmin ummistetaan silmät ja uskotaan että vanhemmat ovat huolehtineet tälle paikan vaikka sitten sukulaisilta. Vanhemmat, joista toiseen siteet ovat katkenneet jo lapsuusvuosina, toinen taas ei kykene juomiseltaan huolehtimaan edes itsestään. Kyllä minä tiedän, kuinka kamalalta tämä kaikki kuulostaa ja vaikuttaa muiden silmissä. Mutta se oli osa minun aikuiseksi kasvuani.

Minun onneni oli se, että sain asunnon kun täytin 18vuotta ja rakastuin tulisesti siihen että minulla oli paikka mihin mennä. Oma koti. Oma ovi joka sulkea perässä, oma valta omaan elämään. Mitä sitten, vaikka meninkin tyhmyyksissäni yhteen exän kanssa, siitä seurasi kuitenkin joukko tapahtumia, jotka ovat olleet minun onneni. En mennyt yhteen rakkaudesta, menin yhteen kun se nyt sattui sopivasti olemaan siinä.

Ja kun murkku ilmoitti tulostaan, ei se minulle ollut katastrofi, siitä alkoi se lopullinen kasvaminen aikuiseksi ja siihen että on joku ihan oma. Ja ehkä kaikkien niiden nuoruuden tapahtumien vuoksi, minä olen aika suojelevainen. Ei, en kiedo pumpuliin, en puhalla ja paikkaa, en kiellä elämästä nuoruutta. Mutta olen tarkka. Reilu vuosi sitten vappuna neiti ja tämän ystävä myöhästyivät linja-autosta kun piti kotiin tulla mansesta. Paitsi että olin kiukkuinen siksi, että olin ottanut muutaman lasin kuohuvaa niin etten uskaltanut ajaa, olin kiukkuinen siksi, että kuulin murkun äänessä pelon kun hän soitti kauhuissaan siitä ettei tiennyt millä pääsevät kotiin.

Mitä tein? Käskin kävelemään ensimmäisen taksin luo joka kohdalle osuu, maksan kun tulevat pihaan. Jos taksikuski ei muuten huoli kyytiin, pyytäköön vaikka soittamaan minulle. Hälytin suunnilleen koko taksikeskuksen etsimään käsiinsä serkkuni jonka olen nähnyt viimeksi isäni hautajaisissa ja joka ajaa taksia, ja usutin tämän ajamaan keskustoria ympäri tyttöä etsien.

Lopputulos. Erään toisen serkkuni mies, joka on myös taksikuski ja jota en ollut soitellessani edes muistanut, toi tytön kotiin. Kyydissä istui myös mies joka ei huolinut rahaa kyydistä, selvisi että kyseinen ihminen oli miehen siskon miehen ystävä ja jotenkin hoksannut että tytöt olivat peloissaan ja hädissään. Ja mikä onni, tämä ihminen kuuluu sarjaan hyviä ihmisiä, kehui minulle pihassa maksusta kieltäydyttyään että opeta tyttö olemaan varovainen ja olemaan luottamatta vieraisiin.

Miksikö tyttö oli mennyt samaan taksiin tämän miehen kanssa? Ei ollut, tämä mies oli huomannut taksitolpalla kuinka humalaisen joukon keskellä tytöt olivat koettaneet päästä taksiin muiden tuuppiessa ja etuillessa ja tuupannut muut tieltä, neidit autoon ja itsensä kyytiin muiden sinne tunkemisen estääkseen. Tämä hyvä ihminen kuuluu erääseen suureen moottoripyöräkerhoon, kuka voi sanoa, että kaikki moottoripyöräkerholaiset ovat pahoja ihmisiä?

Aikuisena olen huomannut, että kaikista niistä pahoista asioista ja tapahtumista joita sain nuorena osakseni, olen saanut aikuisiässä tavallaan maksun hyvien ihmisten ja pienten, vaikkakin minulle suurten, apujen muodossa. Ikinä koskaan en pysty tätäkään miestä tarpeeksi kiittämään siitä, että tämä palautti minulle maailmalta yhden kallisarvoisimmista asioista tyttäreni lisäksi, sen että jälleen kerran huomasin kuinka joukossa on myös hyviä ihmisiä, ei pelkästään niitä pahoja hyväksikäyttäjiä joille toinen ei merkitse mitään.