Sitähän se on, silloin kun ihminen on sen luontoinen, että pitäisi touhuta kaikkea ja tehdä sitä ja tätä ja tota, ja nyt huvittaisi mennä sinne ja tänne ja tonne, ja sitten, fysiikka ei kestä. Silloin iskee olotila nimeltä elämän kurjuus. Nyt olisi virtaa kuin pienessä kylässä, tekisi mieli siivoilla, puunata ja putsata, käydä vähän jossain, keksiä jotain hauskaa ja vaikka mitä, ja mitä sanoi kroppa eilen kun kävin kaupoilla, kyläilemässä ja lekurissa ja nämä kolme sentään tasaisesti kolmeen eri päivänaikaan jaettuna eli aamulla, iltapäivän puolella ja illalla. Kroppa sanoi "supistetaan kunnolla". Ei helvetti. Vituttamaan laittaa.

Kaksi yötä ja viikkoja on plakkarissa 34. Ollaan lähellä sitä vauvan keuhkoille tärkeää 36 viikkoa. Ja sinnehän minä sen sitkittelen sisälläni vaikka väkisin. Taon päähäni, että ANNA OLLA, pysy paikallasi, istu tai makaa, mutta älä hytky. Toisaaltahan se on hyvä että illalla tuli pari niin kipeää supistusta että säikähdin. Josko vaikka nyt olisi päänkin taas helpompi uskoa. Mutta ei se kivaa silti ole. Ei ole kivaa pakottaa itseään aloilleen, ei millään tavalla. Se vituttaa luultavasti eniten omaa itseä.

En usko että se on miehellekään juhlaa, saati lapsille, kun äiti ei vain voi tehdä. Johan minä olen kärttyinenkin puolet ajasta. Turhautunut. Mäkätän ihan turhista jutuista milloin kenellekin välillä. Mutta kun vituttaa. Koetan purra kieleeni, koetan tehdä sen, minkä vähänkin pystyn, eli kuuntelen ja juttelen lasten kanssa, heittelen miehelle helliä välihuomautuksia ja koetan pitää kieleni aisoissa. Tässä jos jossain mitataan suhdettakin. Osaankohan koskaan miehelle tarpeeksi siitä kiitosta antaa?

Mies on saikulla. Sikäli saikku on hyvä juttu, että paitsi se osuu nyt hyvään aikaan, se tasapainottaakin meidän "mitä pystyy tekemään"-osiota. Eli minä en pysty, tai no saa, oikeastaan tehdä mitään mikä edellyttää liikkumista. Mies puolestaan ei pysty oikein istumaan saati makaamaan, epäilevät välilevynpullistumaa selässä, tiedä sitten mitä magneettikuvat kertoo kun sinne asti pääsee. Joten jako on hyvä, minä makaan ja istun, mies liikkuu.

Miettikääpä nyt itsekin, millainen suhde on, jos siitä karsitaan pois yhdessä tekeminen, oli sitten kyseessä kaupassa käynti, saunominen tai sukuloiminen tai niinkin tärkeä osa parisuhdetta kuin seksi. Toinen vain on ja makaa tai istuu. Sinä siivoat, peset pyykkiä ja laitat ruokaa, käyt kaupassa, lämmität saunan, peset lapset ja vaikka mitä. Ja toinen vain on. Tiedän, monelle arkea suhteessa, naisista etenkin, mutta silti. Kuinka moni suhde kaatuu lopulta siihen, että toinen jää täysin yksin sen arkipäivän kanssa. Seksi on monissa suhteissa sitten se, joka pitää paketin edes jotenkin kasassa. Seksi ja sen mukanaan tuoma läheisyys ja yhteneväisyyden tunne.

No, meillä ei ole sitäkään. Ollut pitkään aikaan, ja näin jälkikäteen, onko miehelläkin se kummallinen anturi? Havaintomittari? Mieshän siitä on kieltäytynyt alunperin. Ei ole uskaltanut. Pelkää, että vaavi ei pysykään sitten enää siellä missä pitäisi. Ja silti, minä väitän, ja jopa mies väittää, että viimeisen kuukauden kaksi suhteemme on ollut parempi kuin koskaan. Läheisempi kuin koskaan. Vahvempi kuin koskaan. Ehkä se on se samaan hiileen puhaltaminen. Ja se, että kumpikin tietää, että tämä ei kestä ikuisesti, loppu häämöttää jo.

Miehen suurin haave on se, että vielä ennen joulua me lähdemme kaksin johonkin. Pariksi päiväksi pois, ilman lapsia, ilman huolia ja olemme vain me. Täytyy myöntää, se on minunkin haaveekseni kehkeytynyt kun olen katsellut kuinka sitkeästi tuo on kodin ja lapset hoitanut, ja kaikista eniten sitä sitkeyttä mies on varmasti tarvinnut monesti silloin, kun minulla on ollut totaalisen känkkäränkkäpäivä. Kaikki minun valitukseni ja mutinanikin se on kuunnellut ja millä asenteella? Se mäkätys ja jäkätys on aina sulanut minusta pois, kun tuo on osannut jotenkin ottaa asian huumorilla, taputellut mahaan tai peppuun tai nauranut oikeassa kohtaa tai jotain.

Ehei, ei tämä pelkkää juhlaa ja iloa ole ollut, siis tämä että tänne asti on päästy. Kaikki jotka tätä blogia ovat lukeneet, tietävät, että välillä on käyty niin syvissä vesissä, että ihmetellä täytyy miten me olemme vielä tässä, ja vielä enemmän täytyy ihmetellä sitä, millaiseksi meidän suhteemme on muovautunut tänä aikana. Aina me olemme olleet läheisiä, niin tyhmää kuin se monesta muusta onkin, toistemme parasta seuraa. Jos lähdetään viettämään iltaa kaveriporukalla, me teemme sen mieluiten keskenämme tai vaikka sitten seurassa mutta niin että molemmat on paikalla. Tyttöjen illat ei ole minua varten, koska ne tuppaavat sitten keskittymään siihen, että puhun puhelimessa miehen kanssa. Sama vika on miehellä jos tuo lähtee poikien kanssa jossain käymään, soittelee vähän väliä.

Kyllä siitä sitten on kuultukin. Kuinka tylsää on lähteä jommankumman meistä kanssa johonkin, kun emme osaa olla soittelematta toinen toisillemme. Mutta onko se sitten huono asia? Mehän tässä elämme yhdessä. Kaksin me tänne jossain vaiheessa jäämme, eikö silloin ole parasta että olemme toinen toistemme läheisimmät ihmiset.

Menipä vakaviksi pohdinnoiksi. Jään hautomaan ajatuksiani.