Ei sille mitään voi. Kun on surkea olo, niin ei se aina valu kuin hanhen selästä pois. Välillä se tekee sijaa sisään, asettuu kauemmaksi aikaa ja silloin pienetkin surut, pienetkin loukkaantumiset muuttuu isoiksi. Kasvaa suorastaan silmissä ja sisällä. Eilinen ei muutenkaan mennyt putkeen, ja hetkellinen ilo pikku pojan ja miehen kotiutumisesta, meni menojaan lähes samantien näiden kotiuduttua.

Niin, matka ja edellisen illan kattojuhlallisuudet vaativat veronsa, mies söi ja ei aikaakaan kun oli unessa sohvalla. Tämä raskausajan loukkaantumisherkkyys ja pikkumaisuus on aivan hanurista, jos rehellisiä ollaan, sillä kiukuttihan sekin tietysti jo. Aikani sitä kuorsausta kuuntelin, kyllästyin ja tökin miehen hereille käskien siirtymään yläkertaan nukkumaan jos kerran väsyttää. Pari päivää jatkunut ihana rauha ja hiljaisuus oli poispyyhkäisty, pikkupojalla oli kaasu pohjassa ja eskari kiukkusi kaikesta minkä keksi.

Jotenkin jo se miehen kotiin nukkumaantulo kiukutti ja loukkasi. Teki mieli sanoa sille, että jos tuon takia kotiin tulit, niin painupa takaisin sinne mökille. Ei tänne tarvitse tulla krapuloitaan makaamaan, sen voi hoitaa mökilläkin. Jopa minä tajuan, kuinka kohtuuton osaan välillä olla purkaessani turhautumistani muihin, joten purin kieleeni ja annoin olla.

Harmitti silti, kenkutti, suretti, kaikkea yhdessä läjässä. Ja illalla tuli sitten se viimeinen niitti, joka sai pikkumaisen minän sisällä suunniltaan. Eihän niiden tarvitse olla isoja juttuja, eikä isoja sanoja, kun loukkaantuminen iskee koko tehollaan. Kakkonen alkoi höpöttämään miehelle, että lähtisivät juhannukseksi mökille. Kamala iili päällä. Mies on moneen kertaan sanonut, ettei sitä huvita lähteä sinne juhannuksen viettoon, kun siellä on sakkia vaikka kuinka ja paljon, ja se touhu on tosiaan silloin aina sitä ihme säätöä. Etenkin juhannuksena.

Nytpä se sanoikin pojalle, ettei voi lähteä kun ei äiti tule. Mitä hiittiä. Nytkö sitä huvittaakin mennä? No onhan se tietysti mukavampi tuon juhlia jussia seurassa, en väitä, siinähän se yksi syy onkin miksi minä en sinne halua. Nukun 4-5 tuntia yössä, keikun aamu toisensa jälkeen hereillä viiden aikaan, siellä on pienet tilat eli käytännössä meidän pesue nukkuu miehen siskon pesueen kanssa samassa pienessä tilassa, eli mökissä, kaikki ruhtinaallinen levitettävä sohva ja pieni parvi makuusijoina. Minun pitäisi siis siirtyä terassin puolelle herätessäni, etten herätä nukkuvaa lapsilaumaa aikuisista puhumattakaan.

Ja jussi. Niin. Kyllä minä sen tiedän miten sitä mökillä vietetään. Porukka, aikuiset siis, ottaa snapseja, olutta, sidua, lapselliset rauhallisella tyylillä siihen asti kun lapset menee nukkumaan. Lasten annetaan valvoa siihen kun notskia on polteltu rannassa jonka jälkeen alkaa sen päiväinen lasten nukuttamisshow. Ja kun lapset on saatu nukkumaan, alkaa kunnon snapsuttelu, saunominen, tyypillinen juhannus siis jolloin sakki valvoo aamuyölle kuka enemmän, kuka vähemmän jurrissa.

Onko ihme että minä en halua sinne lähteä? Eipä silti, emme me ole olleet kuin kahtena jussina siellä, mutta silti. Ja kyllä minä ymmärrän, että mies sinne haluaisi lähteä, tai että se onkin alkanut huvittamaan se meno, mukavampi sen on juhlia seurassa, ei minusta seuraa ole. Ei minkäänlaista, istun tai makoilen sen mukaan miltä tuntuu, kävelen ympyrää silloin kun oikein kohdunkannattimista repii ja kiroan mielessäni jatkuvaa nukkumattomuutta. Ja nyt kun tuo jalkakin on alkanut elämään omaa elämäänsä, saunominenkin on muuttunut pikaversioksi, joka silti aiheuttaa julmetun turvotuksen ja säryn nilkkaan.

Loukkaannuin siis. Sydänjuuriani myöten, jälleen kerran. Loukkaannuin siitä, että yhtäkkiä minä olenkin se syy, miksi sinne ei voi lähteä. Enää ei olekaan kysymys siitä, että ei huvita, nyt se onkin äidin syytä että sinne ei voida mennä. Aivan kuin minä olisin este. Hidaste. Pikkumaista, eikö. Otin sen puheeksi kun lapset meni nukkumaan, että miten se niin on kääntynyt. Sanoin miehelle, että senkun menee, ei minun takiani tarvitse kotona istua.

Vastaus sai kiukun kihisemään vielä enemmän, "en mä sinne lähde kun sä et tule". Siis minun piikkiin. Tuli sellainen olo, kuin olisit tosiaan syyllinen siihen, että muilla ei ole hauskaa. Että muut eivät voi elää niinkuin haluaa. Huono omatuntokin, siitä että lapsilta kielletään juhannuksen vietto mökillä, minun takiani. Olen loukkaantunut, kiukkuinenkin jollain tavalla, mutta eniten silti loukkaantunut.

En minä halua olla kenellekään este, en taakka, jota olen jo muutenkin ollut koko odotusajan, koko miehen lomankin. Kun mitään ei voi tehdä kun kaikki on kielletty, kun minusta ei ole seuraa, kun minun takiani pitää lasten kanssa olla, kun minun takiani muut joutuu siivoamaan, leikkaamaan nurmikon, käymään kaupassa. Ei se niitä sano, mutta kyllä minä sen tiedän. Näen. Koko loma menee touhutessa kun muija ei pysty.

En minä halua, että se on juhannuksen kotona, en ainakaan juuri nyt. Minä olen loukkaantunut. Siitä, että minua pidetään jarruna, esteenä ja vaivana, jonain jonka takia ei voi pitää kivaa. Menkööt mökille, menkööt pitämään hauskaa muiden kanssa. Ei minua tarvitse kädestä pitää.