Äidistä. Paitsi minulla, taitaa niitä olla myös äidin kukilla. Äidillä oli valtava, komea viirivehka joka kukki joka kesä runsaasti. Äidin kuoltua viirivehka ja kliivia siirtyi minulle, sisko halusi ne kaksi muuta kukkaa jotka äidillä vielä oli runsaasta kukkamäärästä jäljellä viimeisten vuosien jäljiltä. Äiti käytti siis aikansa pääsääntöisesti viimeisinä vuosinaan siihen pullonpohjan etsintään, ja siinä sivussa unohtui kasvien hoito eli liki kaikki kukat kuoli viimeisinä tämän elinvuosina.

Viirivehka, kliivia ja pari traakkipuuta pysyi sitkeästi hengissä. Sisko halusi siis traakkipuut, ja koska siskon hortonomin taidot on luokkaa murhaaja niin kuolihan ne alle parissa kuukaudessa, minä taas kun olen jonkin asteinen kasvihullu, niin kliivia ja viirivehka on jatkaneet kasvuaan, kliivia jopa siinä määrin että sitä on joutunut jakamaankin vuosien varrella.

Viirivehka lopetti kukintansa äidin kuolemaan. Hullua. Ensimmäiset viisi vuotta äidin kuoleman jälkeen kasvi vain rehevöityi, mutta kukan kukkaa se ei tehnyt. Kunnes se sitten teki kukkia viisi, samana vuonna siis kun äidin kuolemasta tuli viisi vuotta. Seuraavana vuonna kukkamäärä lisääntyi yhdellä, samoin seuraavana ja seuraavana. Viime kesänä kukkia oli kahdeksan, oikea luku olisi ollut yhdeksän. Loppusyksystä viirivehka pukkasi vielä yhdeksännen kukan, joka oli minusta jotain aivan päätöntä.

Tänä kesänä kukinta alkoi jälleen hyvissä ajoin. Niitä kukkia olen laskenut moneen kertaan, osa on jo muuttunut ruskeiksi, kuivunut siis mutta edelleen ne törröttävät pystyssä. Tänään suoritin laskutoimituksen pitkästä aikaa. Kukkia on kymmenen. Ja äidin kuolemasta tulee kymmenen vuotta. Onko kasveillakin muisti? Hiton hyvä kysymys, eikö?