On se sitten kumma juttu, kuinka väsyneenä saa todelliset siepit yllättävän vähällä. Kuinka väsyneenä ei jaksa edes alkaa vääntämistä asioista, menee siitä mistä aita on matalin, vaikka se sitten tarkoittaisi täysimittaista sotaa.

Minä olen aina arvottanut lapset ja kodin korkeimmalle elämässäni. Raha on lähinnä välttämätön paha, jota on pakko olla mutta kunhan on katto pään päällä, laskut maksettuna ja ruokaa pöydässä, on sitä rahaa riittävästi. Minä en kaipaa muhkeaa pankkitiliä, en varallisuutta enkä huoletonta elämäntyyliä, jossa rahaa on laittaa mihin mieli tekee. En väitä, etteikö joskus olisi mukava mennä kauppaan, ostaa vain sen kummemmin miettimättä jotain kalliimpaa, mutta ei se silti ole se mihin elämässäni pyrin. Kunhan minulla on lapsilleni siistit vaatteet, kunnon harrastusvälineet ja mahdollisuus antaa näille aikaa, olen onnellinen.

Olen mielestäni tehnyt loistavan uran, kun olen kuusitoista vuotta huolehtinut omista lapsistani. Ollut heille täysipäiväinen äiti, ollut paikalla kun he ovat palanneet koulusta, laitellut aamuisin aamupalat, huolehtinut ruoat pöytään ja vaatteet päälle. Valvonut kun he ovat sairastaneet, valvonut kun he ovat olleet myöhempään diskossa, kaverilla tai kylillä. Ollut läsnä. Kuten olen edelleenkin. Olen ÄITI, en ole koskaan mitään muuta halunnut ollakaan. Tiedän, monen mielestä uravalintani ei ole edes uravalinta vaan laiskuutta, saamattomuutta. Haluttomuutta työelämään. Ja silti katson usein tekeväni kovempia työpäiviä kuin mieheni. Minun työpäiväni kun ei kulje kellon kanssa, ei siinä ole loppua sen enempää kuin alkuakaan.

Välillä väsyn. Aivan samoin kuin mieskin. Välillä rutiinit käy hermoille. Joka-aamuiset herättelyt, jokailtaiset puuronkeitot, pyykinpesut, siivoukset, tappelupukareiden erottelut. Ja kuitenkin teen ne kaikki mieluummin kuin mitään muuta elämässäni. Ei meillä rahalla juhlita, ei sitä ole heiteltäväksi olan yli, mutta on sitä kuitenkin sen verran, että voin tilata lapselle parturin miettimättä millä sen maksan tai ostaa toiselle lenkkarit ilman pelkoa rahattomuudesta.

Eilen olin väsynyt. Illalla. Hyvin hyvin väsynyt. Väsynyt siihen, että viimeinen kaksi viikkoa meillä on sairastettu pääasiassa pienimmän toimesta mutta osin myös isompien ja itseni osalta. Väsynyt siihen, että rutiineissa ei ole ollut mitään taukoa pikaista yksin postissa piipahtamista lukuunottamatta. Väsynyt siihen, että iltaisin talossa on vallinnut enemmänkin sirkusmeininki kuin leppoisa unille valmistautuva tunnelma. Väsynyt siihen, että mies on tuijottanut telkkaria, hoitanut itseään ja touhunnut omiaan sen ajan kun ei ole ollut töissä.

Mies harrastaa. On harrastanut koko meidän yhdessäoloaikamme, ja vaikka siitä toisinaan olenkin rutissut kuinka itse olen aina lasten kanssa ilman mitään sen kummempia omia aikoja, olen silti pääasiassa mielelläni aina lasten kanssa. En minä kaipaa harrastuksia enkä sitä omaakaan aikaa, mutta silti välillä jaloissa kitisevä lapsi yhdistettynä hellalla porisevaan iltapuuroon ja sohvalla makaavaan mieheen saa vitutuksen nousemaan pintaan. Helvetti soikoon!

Eilen illalla kiehahti. Osin väärinkäsitystä, osin väsymystä, osin vitutusta. Mies, joka saa aina jonkun ihmeellisen hätäpaniikkikohtauksen jos rahat on vähissä, tutki netissä hallituksen uutta budjettiesitystä. Kysellen mitä kyseisistä rahoista, joita ollaan nostamassa, minä saan. Enkö muka saa äitiyspäivärahaa. No en, kotihoidontukeahan minä saan. Ja miten muka minulta viedään niin paljon veroa. Kela vie kaikilta, joku suht uusi pykälä. Mitä minä sitten saan kun en saa enää kotihoidontukea, jos en töihin mene. En saa mitään. Työkkärikorvausta? En saa mitään, en ole ollut vuoden se ja se jälkeen vieraalla töissä joten en, en ole oikeutettu kuin toimeentulotukeen.

Risoo se minuakin, että neljän vuoden uraa yksityisyrittäjänä ei lasketa työksi, ei vaikka kuinka siitä palkan sainkin koko ajan. Mies alkoi laskea, miettiä, murehtia. Juuri sillä minun hermojani kiristävällä tavalla, harkiten mistä minä saisin samalla hetkellä töitä kun pienin täyttää kolme. Kun millä me elämme jos minä en saa mitään mistään. Sillä lähes samalla kuin tähänkin asti, ei se parin sadan euron pudotus paljon vaikuta. Jätetään ostamatta parin sadan euron rullaluistimet miehelle, tai satasen takki, ei tuhlata.

Väsyneenä, kitisevä lapsi sääressä roikkuen nainen ei ole parhaimmillaan eikä kärsivällisimmillään. En lopulta edes kuunnellut kunnolla miehen puheita, sain vain kilarit. Ja perkele, raahataan lapset hoitoon, helvetti, kai minäkin jostain töitä saan, jos en muuta niin paskanluontia, kunhan siitä sitten maksetaan sitä rahaa. Mutta se on sitten samalla hetkellä kun minä sinne töihin menen, nämä kotihommatkin uusjaossa. Loppuu se helvetin harrastaminen ja sohvalla makoilu, aivan vitun turha kuvitella että minä hoidan yksin lapset ja kodin. Perkele!

Tiedän, ei mies tarkoittanut että minä tässä ja nyt sinne töihin menen, mutta ei tuo tunnu tajuavan sitäkään, että sillä hetkellä kun minä töihin menen, ei hänellä ole enää aikaa maata sohvalla lokoisasti tai rullaluistella auringossa. Ei hänellä ole sen jälkeen sitä oikeutta, että kun hän tulee töistä aamuvuoron jälkeen, hän menee nukkumaan päiväunet. Ehei, siinä vaiheessa hän on yhtä paljon lapsista ja kodista hoitovastuussa kuin minäkin. Perkele.