Alapuolella. Vituttaa. Masentaa. Tai oikeammin niin päin että ensin masentaa. Ja sit vituttaa. Ja nyt sopisi otsikoksi taas masentaa. Jotenkin se eilinen sitten meni täysin käteen. Jotenkin kaikki se positiivinen olo katosi johonkin, katosi tosin se vitutuskin, jo illan aikana. Akalla meni kuppi nurin kolmelta. Totaalisesti. Soitin miehelle, sanoin että nyt on viisi tuntia "poikettu" kahvilla, juu, juu, hän tulee nyt samantien. Mitä siihen sanoo vihainen isomahainen nainen?

Ei tartte, tuu vaihtaan vaattees niin voit lähteä muiden kanssa reissuun. Minä lähden nyt kakkosen kanssa ostamaan niitä kortteja jotka sen kanssa lupasit tänään kirjakaupasta hakea, joka tosin on jo kiinni. Haemme jostain. Oli se sillä aikaa kotiutunut kun me kävimme keskustassa. Makasi sohvalla hiljaisena kun ovesta tulin. Periaatteitteni mukaisesti en lasten aikana sanonut sille mitään, ei niiden kuulu olla korvineen kuulemassa kaikkea. Vasta myöhemmin sanoin, kysyin, ja puhuin, eipä tuo juuri vastaillut, mokannut oli, kuulemma.

Aikani minä siinä vitutuksessa olin, iltaa kohti olo muuttui ennemminkin surulliseksi. Kyllä se sitten pyysi anteeksikin jossain vaiheessa, koetti olla niinkuin oli ajateltukin ja itse oli suunnitellut, touhusi, lämmitti saunan, grillasi. Itseltä vain oli mennyt maku. Jotenkin. Ja sellainen olo tässä edelleen on, ei paljon kiinnosta eikä huvita. Viikonloppu on auttamatta jo pilalla, paskaaks tässä sit enää poraamaan. Ehtihän se nyt kuitenkin eilen olla muutaman tunnin lasten kanssa. Kunnes sit yhdeksältä kuorsasi jo sohvalla. Ja tänään taitaa maata päivän krapulassa. Sen verran kosteissa merkeissä se oli mennyt, aamupäivä ja päivä eilen.

No, elämäähän tämä vaan on. Ja nyt, vaikka kuinka harmittaa eilinen, masentaakin, niin pakko todeta, että eipä sille juurikaan näitä floppeja satu. Tähän verrattavaa ei ole tainnut tapahtua kuin kerran tai kaksi yhdessäoloaikana. Joten, ei katastrofi, ei maailmanloppu. Mutta aikansa se taas ottaa itselläni, se harmitus, sille en mitään voi. Minä kun en osaa olla niinkuin ei mitään olisi tapahtunut samantien. Niin paljon minua eilen harmitti kun tenavat odottivat yhtä kotiin kuin kuuta nousevaa. Tämä on juuri tämä minun ihme ylisuojeleva käsitys siitä, että lapsille EI SAA LUVATA jos ei pysty lupauksiaan pitämään.