Selvästi. Epävarmuutta edelleen ilmassa, mutta ei tarvetta paeta peiton alle piiloon. Pakotin miehen selkä seinää vasten eli keskustelemaan. Kyllä minä tiedän, kuinka vaikeaa se sille on, puhuminen kunnolla. Mikä siinäkin on, että miehiltä pitää aina lypsää niitä sanoja? Kysyä, sanoa itse, kysyä uudestaan, puhua puhumasta päästyäänkin, pitää taukoja jos vaikka toisellakin olisi jotain sanottavaa väliin, puhua vähän lisää. Kyllä sieltä sitten alkaa omiakin sanoja tulla, kun tarpeeksi paljon potkii.

Ei hän osaa. Hän on pahoillaan siitä, ettei osaa jotenkin vaan nyt olla mukana odotuksessa, parisuhteessakaan. Kun kaikki ajatukset kiertää kuitenkin sen pelon ympärillä. Hän pelkää. Sen minä arvasinkin tai niin, tiesin. Tämä odotus on mennyt niin omia latujaan, niin eri tavalla kuin aiemmat, ja miehen olalla istuu kummituksena tämän kuusivuotiaana kuollut sisko. Ei kymmenen vuotta riitä sitä pelkoa poistamaan, ei millään.

Ja olenhan minä sen tiennyt ja huomannut noiden kahden nuorimmaisenkin vauva-aikana kuinka raskasta se on ollut miehelle. Tämä kun heräilee öisin katsomaan että vauva hengittää. Niin, miehen sisko saattoi lopettaa hengittämisen kesken kaiken, hän oli vakavasti sairas heti synnyttyään, oikeammin jo kohdussa. Leikattiin moneen kertaan ja tehtiin kaikki mitä tehtavissä oli, tulos, kuusi vuotta ilona vanhemmilleen ja sisaruksilleen ja lopulta pieni ihminen ei enää kestänyt uutta kunnon sydäntä eli tyttö kuoli sydämen siirron jälkeen komplikaatioihin.

Ehkä mies ei pelkäisi samoin, jos olisi ollut itse silloin nuorempi, mutta tämä oli jo 17-vuotias kun sisko syntyi. Mies vietti paljon aikaa siskonsa kanssa, osasi hoitaa tätä, huolehtia. Sisko oli sairas, mutta ei niin että se olisi vaikuttanut tämän henkiseen kehitykseen. Aivoissa ei siis vikaa, sydämessä sitäkin enemmän ja siinä samalla muualla elimistössä.

Onko siis ihme, että pelko vaivaa miestäkin, en minäkään pysty väittämään, etteikö itseäni hirvittäisi monesti. Niin hankalaa kaikki on ollut koko odotusajan, niin paljon tapahtunut, yhtä ainoaa kertaa ei ole vielä uskaltanut nauttia odotuksesta. Kun koko ajan on odottanut mitä tapahtuu.

Ehkä se mies siitä havahtui, kun kysyin siltä eilen, miten se luulee että saamme korjattua suhteemme, jos päästämme sen nyt täysin retuperälle. Nyt, kun eniten kaipaisin sitä toista siihen, ja silti tunnen jatkuvasti olevani täysin yksin. Miten se luulee, että mitään jää korjattavaksi, jos toisella on olo, ettei enää ole mitään korjattavaa. Ja entä sitten, jos vauvalla onkin jotain? Miten se luulee minun siinä tilanteessa toimivan, kun nyt koko ajan viestittää omilla tekemisillään, ettei sitä kiinnosta koko vauva.

Yhdeksän kuukautta yksin on pitkä aika. Minä sanoin sille siitä, kuinka olen siitä helmikuusta asti, siitä hetkestä kun toinen vauvoista meni enkelitaivaaseen, tuntenut olevani vain minä ja tämä vauva, että tässä olemme me eikä suinkaan vauva, äiti ja isi. Että tämä vauva on yksin minun, minä olen ainoa joka sitä odottaa, ainoa joka haluaa. Eihän se niin ole, mutta siltä se tuntuu. Entä sitten, jos vauva onkin sairas? Ja entä jos vauva ei selviäkään? En minä tiedä, enkä osaa sanoa, haluanko siinä vaiheessa enää miestä lähelleni jos minusta on pitkän aikaa tuntunut, ettei mies edes halua koko vauvaa. Silloinhan minä käännän sen päässäni niin, että mies sai mitä tahtoi, ihminen on kuoleman kohdatessa kuitenkin aika epärationaalinen ajatuksissaan ja toimissaan.

Kyllä hän sen vauvan haluaa, niin se sanoi. Haluaa haluaa, en minä väitä etteikö saattaisikin haluta, mutta miksi se viestittää käytöksellään toisin. Siihen se ei osannut kunnolla vastata. Ehkä juuri siksi, että pelkää niin paljon. Ehkä siksi, että pikku pojan syntymä meni niinkuin meni, en minä ollut ainoa joka paikalla oli lääkärin huutaessa kuinka joudutaan sekä äiti että lapsi elvyttämään. Kuinka paljon mies olikaan pelästynyt, että nyt siltä menee sekä lapsi että vaimo, molemmat samalla kertaa. Oli ehtinyt jo miettimään sitäkin, että jos lääkäri kysyy, kumpi pelastetaan jos toisesta on pakko luopua, mitä hän sanoo.

Voi miksi asioista ei voi puhua ilman, että niiden pitää olla solmussa? Miksi ei miehet avaa suutaan ajoissa? Miksi me naiset puolestamme emme osaa lukea miehiä kuin avoimia kirjoja? Miksi kaiken pitää aina mennä niin kamalan vaikeaksi ennenkuin mitään tietä ulos asioista löytyy? Miksi, miksi ja miksi. Ehkä tämä tästä lähtee muuttumaan taas parempaan, niin ainakin toivon. Ehkä jotain saavutettiin. Ehkä jokin on paremmin, ja kummallakin helpompi olla.