Uusi harrastukseni? No ei, mutta kuulin eilen kun mies puhui lasten kanssa keittiössä. Siis murkun lähinnä, ja sai siinä osansa kuulla pojatkin. Pojat tosin lähti illalla isälleen, mutta haen heidät huomenna kotiin. Murkku jää eskarin kanssa kotiin kun mies ja pikkupoika suuntaavat tänään mökille. Niin, se puhe.

Siellä se puhui murkun kanssa mökkireissustaan. Vannotti murkun siivoamaan joka päivä, äitiä ei saa päästää tekemään. Pistät astiat koneeseen kun olette syöneet ja imuroit jos tarvitsee ja katso ettei se kanna mitään mihinkään. Pojille se antoi myös kehotuksen auttaa kaikessa missä voi, äiti kun EI SAA tehdä. Etenkin painotti sitä, että isompi pojista leikkaisi nurmikon, äidillä kun on pakkomielle sen lyhyenä pitämiseen. Poika muuten leikkasi sen lähes samantien, jo ennen kuin lähti isälleen.

Hienoa. Toisaalta todella hienoa, mutta toisaalta, äidille tulee huono omatunto. Lomallahan ne ovat. Ja nyt joutuvat sitten auttelemaan vähän kaikessa. Ja miten niin "äitiä ei saa päästää tekemään". Niinkuin olisin kakara joka ei tajua mikä on kiellettyä. No joo joo, okei, myönnän, keräsin eilen leluja pitkin olohuoneen lattiaa kun mies kotiutui mistä lie kauppareissulta vai mistä se oli, joo joo. Ja sanoi heti kun näki mitä tein, että anna olla, toi on kielletty sulta. Kumartelu ja kyykistely.

No voi hyvä isä sentään, eikö se ole jo vähän liioittelua. Lelut ei edes paina mitään. Okei, pyykkikoppaa en nosta silloin kun siellä on märät pyykit, mutta pikkuautoja ja kirjoja nyt ei lienee voi verrata pyykkikoppaan. Enkä minä kehtaa laittaa kaikkea muita tekemään. En minä osaa vain olla ja katsella kun muut touhuaa, aivan kuin olisin joku orjapiiskuri. Enkä halua pyytää muita tekemään koko ajan jotain. Jos minua lelut lattialla vaivaavat, niin kai ne voin edes heitellä lelukoppaan.

Kahvikin kannetaan päivällä nenän eteen. Ruoan sentään saan itse hakea, sekin tosin kannetaan kaupasta valmiiksi kaappeihin. Ja herkkuja, niitä tungetaan nenän alle. Eilen kolme suklaalevyä. Siis toi kaupasta. Läskiäkö tässä pitää kerätä. Niinkuin sitä ei tällä laiskottelulla kertyisi muutenkin. Huonon omantunnon, sen minä saan vielä ennenkuin vauva syntyy, moneen kertaan. Nyt minua ei enää todellakaan lakaista sivuun, varota samanlailla kuin aiemmin, ei, nyt minusta tehdään sitten kaiken keskipiste.

Voin hyvin ymmärtää niitä, jotka joutuvat esim onnettomuuden tai sairauden vuoksi "olemaan muiden vaivoina". Voin hyvin ymmärtää miksi se tuntuu niin äärettömän pahalta heistä. Minä en joudu olemaan muiden vaivoina kuin jonkin aikaa, ja kuinka pahalta tämä tuntuukaan. Ja kuitenkin tiedän, jossain tuolla syvällä sisimmässäni, että muut tekee tämän mielellään. Ja tunnen jopa jollain tavalla, että se on oikeutettuakin, niin paljon olen kaikkien muiden eteen tehnyt. Mutta silti. Hullulta tuntuu. Tulee ihan pummi-olo.