Nyt se sitten alkoi. Kinaaminen. Vaikka kuvittelin että tänään olisi hiljainen ja sopuisa aamupäivä edessä, kun hoitotytöllä on seuraa ja serkuksetkin saa leikkiä keskenään. Mikä ihme siinä on, että tuo tyttö ei tajua, ettei kovin moni pidä leikkimisestä kaverin kanssa joka koettaa määrätä kaiken aina istumapaikkaa myöten ja huijaa minkä ehtii. Ja silloinkin kun ei huijaa, alkaa väittämään asioista joista ei edes tiedä kivenkovaa!

Samaa luokkaa kun tuon serkkupojan kädet korvilla "en kuuntele en kuuntele en kuuntele"-hokema. Onpas, onpas, onpas... Ottaapa ottaapa ottaapa. Kina lähti niin yksinkertaisesta asiasta kuin voi olla eli neiti kohta kouluikäinen otti ensi viikon kouluun tutustumisen puheeksi. Tottahan tuo tyttö alkoi väittämään kivenkovaa repun mukaan ottamisesta. Ei auttanut vaikka minäkin sanoin ettei silloin vielä reppua oteta mukaan. Toinen vain hokee toiselle että otetaanpa otetaanpa otetaanpa. Hurraa.

Hermohan siinä meni, kohta kouluikäiseltä. Kun ei oteta niin ei. Ja toinen vain väittää vastaan. Sitten se ihmettelee miksi toinen ei tahdo leikkiä. Ei kai jos ensin kerää kiukkua vartin verran kuuntelemalla toisen hokemista. Eli nyt ei leiki oikein kukaan, paitsi pojat keskenään aina hetkittäin erimielisyyksillä väritettynä, ja neidit taas venkuaa sohvalla. Kun on tylsää. Kun ei kukaan leiki. Ja minähän en ton kanssa leiki, kehuu kohta kouluikäinen. Kun se ärsyttää koko ajan.

Hurraa, äly ja järki jotka on luultavasti on tilattu mutta toimitus taitaa olla myöhässä.