Ja iltahan se on. Minulle tapahtui suunnilleen työtapaturma illan suussa. Taitaa jatkuva unettomuus tehdä tehtävänsä, menin sänkyyn katselemaan Dr.Philiä ja viimeiset kymmenen minuuttia jäi näkemättä. Kamalaa! Havahduin hereille tietysti kymmenen minuuttia ohjelman loppumisen jälkeen, vaan eihän se siinä vaiheessa enää mitään auta. Turha se on toivoa että loppuosa olisi taltioitunut muistijäljiksi nukkueassa. Hittolainen, nyt jäi näkemättä miten kyseisen porukan ongelmaa lähdetään setvimään. Uteliasko?

Olen. Jotenkin olen aina kuvitellut mielessäni, että jos nainen lyö miestä, ei se nyt niin kummoista ole. Mutta on se. Kyllä pahaa teki katsella sitä toimintaa mikä kyseisessä perheessä oli. Niitä lyöntejä, potkuja, miehen heittelyä. Ja niitä ruhjeita. Voi apua! Ei se juurikaan siitä poikennut mitä minä pentuna kotona katselin, meillä vain selkään saava osapuoli oli äiti. Ensin isäni kanssa, myöhemmin isäpuolen toimesta. Sisko sitä yhtenä päivänä minulle sanoi, että kyllä hän sen kaiken muistaa, muistaapa vielä senkin kuinka minä en ikinä puuttunut äidin ja isäpuolen suullisiin riitoihin. Aivan yhtä hyvin kuin sen, kuinka menin aina väliin kun äitiä lyötiin.

Menin, koska muutakaan en voinut. Vasta aikuisena olen tajunnut syyn siihen, miksi en koskaan nukkunut äidin ja isän välissä. Minä varmastikin jollain ihmeellisellä tavalla tiesin mitä siellä sängyssä öisin tapahtui. Isän väkivalta oli erilaista kuin isäpuolen, se perustui kiusaamiseen. Vain todella humalassa isä kävi äitiin kunnolla kiinni, muulloin se oli nipistelyä, hiuksista nyppimistä, lätkäisyjä katseilta piilossa. Aivan erityisen kunnostautunut isä oli nimenomaan öisessä nipistelyssä. Aina kun äiti oli nukahtamaisillaan isä nipisti tätä niin lujaa että äiti oli aina kauttaaltaan pienillä mustelmilla. Jotenkin, vaikka en niitä lyömisiäkään kunnolla muista, minä aina tiesin mitä tapahtui.

Muistan ne ihan viimeiset ajat ennen äidin ja isän eroa, ennen muuttoa kauas isästä. Muistan kuinka isä oli ollut jossain illan ja olin jo nukkumassa hänen kotiuduttuaan. Muistan kuinka heräsin kolinaan joka keittiöstä kuului ja nousin istumaan ja itkemään sänkyyni huutaen samalla että isi ei saa lyödä äitiä. Muistan sen tunteen sisälläni. Sen pelon ja kauhun kun olin niin onnettoman pieni etten voinut tehdä mitään. On myös paljon tapahtumia, joista tulin tietoiseksi vasta aikuisiällä, niinä kertoina kun äidin kanssa puhuttiin asioista ja menneistä.

Vielä tänäkin päivänä minun on pakko myöntää, että vaikka äiti meidät lapset ja kodin aikanaan jättikin, hän oli silti minun läheisin ihmiseni. Koskaan, en edes silloin kun olin vihainen hänelle, pystynyt häntä vihaamaan. Minä rakastin äitiä, rakastan edelleen. Rakastin sitä äitiä joka hän alunperin oli, ja edes sitä inhottavaa, väkivaltaista äitiä joka hän oli silloin viimeisinä kotona asuminani vuosina, sitäkään äitiä en voinut vihata oikeasti vaikka niinä kertoina kun hän minun kimppuuni kävikin niin sanoin. Se viha valui sanoiksi tultuaan suoraan selkääni myöten alas ja koskaan siitä ei jäänyt mitään mistä pitää kiinni.

Isäpuoleni tekniikka olikin toinen. Suorasukaisempi ja alistava. Raaka, julma ja välinpitämätön. Kotityranniksi minä sitä aloin kutsumaan mielessäni yläasteelle siirryttyäni. Diktaattoriksi joka kielsi kaiken. Jos hän olisi voinut, hän olisi varmasti sulkenut meidät lapset suurimmaksi osaksi ajasta äänitiiviseen rasiaan ja kurkkinut vain toisinaan mitä teimme. Meillä ei saanut viheltää kotona. Ei nauraa silloin kun hän oli paikalla. Kavereita ei saanut tuoda ja jos toi, oli nämä syytä pitää visusti omassa huoneessa mahdollisimman hiljaa. Onneksi isäpuoli oli työnarkomaani. Addiktoitunut pitkiin työpäiviin ja koneisiin joita osteli ja puunasi.

Äitiä kohtaan isäpuoli oli vielä julmempi. Alensi äidin maan matoseksi meidän ja muiden silmissä. Siinä vaiheessa kun äiti oli ollut kuusi viikkoa alkoholistiparantolassa ja vihdoinkin kotiutui, ei vastaanottokomitea sisältänyt isäpuolta. Sen sijaan isäpuoli jätti tervetulotoivotuksen kuivatarvikekaappiin, kahvipaketin viereen. Korkkaamattoman kossupullon, jota äiti siirteli milloin minnekin kaapissa pois kulloinkin tarvitsemiensa tuotteiden edestä. Samaan aikaan isäpuoli teki ympäripyöreitä työpäiviä ja käytti vapaa-aikansa kiertämällä Pietaria ja Viroa, palaten kerran toisensa jälkeen kaula syötynä kuin voitonmerkkejä täynnä ja milloin kenenkin Irinan tai Svetlanan numero nahkatakin taskusta pilkottaen. Kossupullo säilyi kaapissa koskemattomana pari kuukautta, sitten meidät pennut pudotettiin rysäyksellä maan pinnalle.

Kertarysäyksellä, unen jäljet kasvoissamme. Äiti oli lähtenyt yöllä meidän nukkueassamme. Ennen maa repee ennen kun huora häpee, sanoi isäpuoli ja voitonriemu välähti sen katseessa. Hullua. Kuinka sadistinen ihminen voi toiselle olla? Ja ne tuhannet ja taas tuhannet lyönnit jotka äiti sai tuntea nahoissaan jos kotona edes haiskahti kaljalta. Oliko siis ihme, että äiti aina lähti. Kotona sai vain turpaan jos joi, ja jos ei juonut sai katsella toisen juomista ja murjottamista sohvalla ja varoa edes yskimästä väärään aikaan. Millaiseen elämään isäpuoli äidin laittoikaan. Näistä riittäisi kerrottavaa vaikka muille jakaa. Siitä elämästä mihin äiti joutui, ajautui omaa voimattomuuttaan. Ja kuitenkaan äiti ei ollut koskaan ollut voimaton heikko ihminen, vaan todella voimakas tarmonpesä. Sekin jotenkin muuttui hetkessä, vain muutama vuosi ennen kuin äiti löysi viinan.