Onneksi. Mies on soitellut moneen kertaan, pyydellyt että lähtisin jo tänään mökille kunhan saan hoitolapset pois. Lupasin loppujen lopuksi, toisaalta olisi kyllä kiva olla kotonakin, mutta ikävä taitaa viedä voiton. On ollut suorastaan rentouttavaa olla ilman kovaa mekkalaa pari päivää, tänäänkin on hiljaista vaikka hoitolapset tuleekin, serkkupoika ei ilmestykään muonavahvuuteen, pappansa tahtoo pitää tämän koko päivän. Ja tottahan se minullekin sopii, hyvä niin, pääsen paljon helpommalla.

Jos olisin vieraalla töissä, olisin ollut jo luultavasti aika kauan sairaslomalla. En todellakaan ole paras mahdollinen hoitaja nyt kenellekään, olen liikaa omissa ajatuksissani koko ajan ja aivan liikaa kauhuissani siitä, kuinka kroppa jaksaa ilman lepoja. Hyvinpä tuo näköjään toimii silti, kipuja nyt tietysti löytyy, mutta kipuun ei kuole.

Lasken viikkoja. En synnytykseen, vaan lomaan. Siihen kun saan vaan olla, omissa ajatuksissani, omieni kanssa. Ja samalla kun lasken viikkoja, tunnen suunnatonta iloa siitä, että ensi kesänä saan olla vain omilleni varattu ja touhuamaan normaalisti. Siitä tulee ihanaa.

Nukuin paremmin kuin aikoihin yön. Ilman unia, ilman häiriöitä. En herännyt kertaakaan yön aikana, varttia vaille kuusi havahduin hereille ja nousin ylös, kello olisi soinut vartin perästä. Eilen vaivannut päänsärkykin jäi sänkyyn, onneksi. Olin illansuussa jo lähellä hulluutta sen jyhminnän kanssa. Aivan kuin vanne olisi viritetty kulkemaan niskasta silmien kautta otsalle ja joku koko ajan kiristänyt sitä lisää.

Yhdessä vaiheessa jo ajattelin lääkärissä käymistä kun mieleen tuli raskausmyrkytys. Jotenkin se ei kuulostanut, eikä kuulosta, loogiselta, muilta osin mikään ei kielinyt sen mahdollisuudesta. Ja kappas, illalla särky lähti vähitellen helpottamaan kunhan olin juonut liki puolitoista litraa vettä. Lieneekö siis liian vähä neste syynä? Tänään olen viisaampi, ja varaan vesipullon mukaani kun pihahommiin lähden.

Nämä aamuhetket on parasta mitä tiedän. Olleet oikeastaan aina. Ja mitä aikaisemmat, sen parempi. Muistan kuin eilisen päivän aamut, jolloin poika, nyt jo 11v, oli vauva. Sellainen aivan pieni onneton muutaman viikon ikäinen. Muistan ne aamut, kuinka puoli kuusi oli samantien pojan aamuheräämisaika, ja kuinka minä istuin tämän kanssa hiljaisuudessa toisen tuhistessa tissi suussa tyytyväisenä sylissä. Kuinka pieni ja rauhallinen ja suloinen tuo olikaan.

Oli muutkin tietysti pieniä ja suloisia, mutta jotenkin muiden kanssa ne aamuhetket oli rauhattomampia. Esikon kohdalla niistä ei osannut samanlailla nauttia, kakkosen kanssa nautin yöhetkistä, tämä kun syntyi ennen juhannusta ja heräsi yöllä niin että aurinko oli vielä maillaan. Mutta tosiaan, kolmonen. Kolmosellakin oli takkuinen alku elämään. Keskolan kautta tisseille sekin pääsi, ihan kuten esikkokin. Esikon kanssa oli vain vielä itse niin raakile äitinä, ettei siitä osannut samanlailla vielä nautiskella.

Hullua. Kolmosesta ja vitosesta olen nauttinut eniten ihan niinä vauva-aikoina. Kakkosen vauva-aika vaan jotenkin meni, oli liian kiire vanhan talon ostettuamme ja sinne remonttia tehdessä, nelonen puolestaan näännytti minut haamuksi ensimmäisten parin vuoden aikana. Hassua todellakin. Ja silti, viitonen on se vauva, joka sairastui kolmekuisena ja jonka kanssa suuri osa vauva-ajasta meni spiralla juoksuihin, lääkärillä käynteihin, hengityksen helpottamiseen. Ei se näännyttänyt samanlailla silti, vaikka nukuttua tuli varmasti ihan yhtä vähän kuin nelosen vauva-aikoina. Ehkä se sitten tuntuu erilaiselta jos joutuu toisen sairastelun vuoksi valvomaan. Mene ja tiedä.