Niin. Se mitä pari viikkoa sitten tapahtui oli kirje. Meidän suhteemme vaikeimopien hetkien purkaminen on lähtenyt joka kerta kirjeestä. Ei niinkään siksi, etten osaa puhua, vaan siksi, että kirjeeseen osaan paremmin pukea ajatukseni sanoiksi. Ja mies, niin sekin vielä, se on tyypillinen suomalainen mies joka ei puhu. Jos sille koetat jotain puhua lauseina, muutamina lauseina tai pieninä pätkinä, se vain tuhahtelee. Jos siltä kysyt mikä on, ei se vastaa. Sillä ikinä mikään ole, vaikka näkisi että joku on.

Minä kirjoitin siis pitkän kirjeen, mihin puin kaikki ajatukseni sanoiksi, kirjoitin, en syyttänyt sitä, itseäni kylläkin. Niinkuin edelleenkin syytän. Ei ole yhden vika jos kaksi tappelee, mutta jokuhan se alkuunpaneva voima aina on. Tähän kriisiin se olin minä. Minä ja minun vauvakuumeeni. Mies luki kirjeen, ei se osannut edelleenkään mitään sanoa. Muuta kun että juu, ei ole hyvn asiat ei. Miksi suomalaisesta miehestä pitää aina kaivaa se ulos, se mikä sitä piinaa tai kiusaa. Enhän minä asiaa siihen jättänyt, en tietenkään. Kyselin, kaartelin, aivan kuin korppikotka haaskalla, tökkäsin sinne ja tänne.

Ja sitten se sai sanotuksi. Minä en kiinnosta. Vauva ei kiinnosta. Se ei tiedä mitä tuntee. Se tarvitsee aikaa. Kauanko, sitä se ei osannut sanoa. Mutta sen siis tiesi sentään että aikaa se tarvitsee. Tämän kaiken sulattamiseen. Ei, keskenmeno joka ei ollutkaan sitten keskenmeno, se ei helpottanut mitenkään asioita. Pahensi vain. Vuodot ovat pahentaneet ennestään. Ymmärrän. Olisi niin paljon helpompaa kun en ymmärtäisi vaan voisin olla vain vihainen sille sen sanoista. Mutta kun en voi.

Mies on sentään saattanut hautaan 6-vuotiaan pikkusiskonsa. Päälle kaksikymppisenä. Katsellut ensin siskon synnynnäistä sairautta, elänyt siinä toivossa että uusi sydän pitää siskon hengissä. Ja haudannut siskonsa vain viikkoja uuden sydämen saannin jälkeen. Minä tiedän kuinka paljon se pelkää että tämä vauva on kuin se sisko. Minä en koskaan ehtinyt tuota siskoa näkemään, mutta siinä surussa mihin se miehen, tämän siskot ja äidin jätti, siinä olen elänyt monesti mukana.

Kun voisikin vain olla vihainen, toivottaa toisen hevonkuuseen, sanoa että haista sä jätkä pitkä vittu, mutta enhän minä niin voi tehdä. Minä tiedän mitä se käy läpi mielessään. Tiedän vaikka en täysin pysty sitä edes ymmärtämään. Miten minä silloin voin olla vihainen. Etenkin kun minä olin se joka tämän yhden lapsen vielä halusi. Miehelle olisi riittänyt nuo kaksi yhteistä, minulle ei. Teki niin tai näin, aina väärinpäin. Minä ymmärrän, jos kohta epätietoisuus on vielä kamalampaa, toisinaan ymmärryskin tekee kipeää.