Siis sehän minä olen. Jäi niin jotenkin mietityttämään tuo aamuinen postaus tänne, selvitys siskon kanssa kinaamisesta. Jäin oikein miettimään, mitä se olisi hyödyttänyt, siskoa siis, jos olisin ottanut sen sairaslomalapun vastaan jo kesäkuun alusta. Mihin se olisi serkkupojan lykännyt hoitoon? Kun ei se olisi saanut sitä mihinkään. Miten se käänsi sen eilen noin päin, sen koko asian. Kun kuitenkin, koko ajan, sen suurin huoli oli oma itse, että hän EI pääse tienaamaan jos minä en hoida.

Okei, ymmärrän pointin siinä että hän mietti miksi en jäänyt aiemmin äitiyslomalle. Kas kun ei kerran tajunnut että sitä oikeutta ei kaikilla ole. Tajuan senkin pointin, että hän olisi hakenut poikansa kunnalliseen hoitoon jo aiemmin, jos olisi tiedetty että odotusaika tulee olemaan tällainen. Rehellisesti, ei kai kukaan olisi voinut arvata, että tästä odotuksesta tulee näin vaikea? Viiden täysin ongelmattoman odotuksen jälkeen? Sitähän se minulle yritti sanoa, että minun olisi pitänyt tietää kuinka ongelmallista tämä tulee olemaan. Kuinka fysiikka ei pelaakaan kuten ennen.

Mutta se, mitä en ymmärrä, tuleekin tässä. Kun se kerran siitä keskenmenosta asti, siitä helmikuusta asti, tiesi ihan yhtä hyvin kuin minä, en siis todellakaan jättänyt siskolle kertomatta neuvolakuulumisia tai omaa pahaa oloa, kuinka hankalaa odotus on ollut jo viimeisen pari-kolme kuukautta, niin miksi helvetissä se ei koettanut järjestää niitä omia menojaan niin, että serkkupoika olisi ollut jo huhti- ja toukokuussa hoidossa vain silloin kun tämä oli töissä?

Suuri osa huhti- ja toukokuun hoitopäivistähän johtui siitä, että sisko kävi kampaajalla. Kulmien värjäyksessä. Kavereiden kanssa kahvilla. Hierojalla. Shoppailemassa. Siis teki kaikkea sitä, jota periaatteessa suurin osa äideistä tekee vain silloin tällöin. Siskollehan nämä kaikki on normaalia arkea, se vain on sen luontoinen, ettei siitä sitä kotihengetärtä saa tekemälläkään. Kova liikkumaan, levoton luonne ja omalla tavallaan erittäin vapaudenkaipuinen.

Ei, älkää kukaan vain ymmärtäkö väärin, siskoni on loistava äiti omalle pojalleen, kaiken sen ajan jonka poika on kotona, tämä on 150 prosenttisesti äiti. Touhuaa pojan kanssa, lukee, tekee ruokaa tälle, juttelee, käy pyörälenkeillä. Mutta ei siitä ole sitä aikaa antamaan pojalle 24/7, sillä hajoaisi oma pää jos eläisi samanlailla kuin minä, tai sinä jonka elämä pyörii lasten ympärillä. Kuten mies sanoi yhtenä päivänä, sisko on mukava ja ihana ja vaikka mitä, mutta äiti-äidiksi siitä ei ole.

Tässäpä se minun vittumaisuuteni kulmakivi onkin. Se, miksi en tajua sitä, että se ei tajunnut koettaa pitää poikaa hoidossa vain silloin kun meni itse töihin. Loppujen lopuksi, poika on joka toisen viikonlopun isällään, ja pitkällä kaavalla eli perjantaista maanantaiaamuun. Tämän lisäksi poika on ollut isällään kaikki tiistai-illat ja joka toisen viikon maanantai-illan. Kahtena päivänä viikossa tämä on ollut kerhossa, kolme tuntia iltapäivisin.

Ihan näin myös lapsia omaavana, ja kaikki menonsa lasten aikataulujen mukaan suunnittelevana ihmisenä puhumattakaan siitä vittumaisesta akasta minussa, väittäisin, että siskolla olisi ollut ilman sen serkkupojan jokapäiväistä hoitoon tuomistakin ruhtinaallisesti aikaa niihin hierojiin, kampaajiin ja kaikkeen muuhun, mihin sitä vapaa-aikaansa käytti. Ja nyt se sitten kyseenalaistaa minun fiksuuteni tämän asian suhteen. Kääntää tavallaan koko tämän pojan hoidossa pitämisen minun vittumaiseksi käytöksekseni häntä kohtaan.

Kysehän ei ole minun fiksuudestani, ei todellakaan. Kyse on minun tyhmyydestäni, sillä tyhmähän minä olen ollut kun olen hammasta purren pojan hoidossa pitänyt. Olisi pitänyt vain kylmettää itsensä ja kovettaa luontonsa ja sanoa siskolle, voi voi, ei voi vähempää kiinnostaa mitä keksit että töihin pääset, minä olen saikulla.

Älkää koskaan, ikinä, milloinkaan, ottako lähisukulaistenne, mieluummin kenenkään sukulaisen, lapsia hoitoon mikäli lastenhoitajia olette. Kuten huomaatte, se rassaa sukulaissuhteita.

Terveisin, vittumainen akka.