Ettei tule vieraita jotka kuvittelevat minun kaipaavan seuraa? Kuten edellisellä kerralla kävi, kun sain rauhassa kotona olla. Yhtäkkiä jouduinkin seuraneidin rooliin, tahtomattani. Jos lukitsisi oven, auto pitäisi ajaa piiloon ensin. Minne? Naapurin pihaan? Satun tietämään, että pummi on toimeton. Seuraton. Ja vaikka mitä. Mistäkö tiedän?

Pummi piipahti eilen. Töiden jälkeen. Ihan muuten vaan. Kahville. Mikä helvetin kahvila tämä on? Kysynpä vaan? Olisi tehnyt mieli sanoa, että kahvittele kuule kotonasi, mutta se kohteliaisuus, se kohteliaisuus. Mikäs siinä, kahvia vieraalle, juu. Vaikka kiinnostus itsellä oli luokkaa nolla. Miksi se ei tajua, että jos minä vain olla öllötän, en minä kaipaa siihen ketään puhua pulisemaan viereen. Miksi se ei tajua, että jos se ei osaa olla yksin, itsekseen, ei se tarkoita sitä, että minä en osaa olla.

Kysyi mökille lähdöstä. Möläytin etten minä sinne lähde. Moka! Iso sellainen. Sai aikaan jatkokysymyksen, no mitäs minä sitten aion tehdä kun joudun yksin jäämään kotiin. Toivottavasti tajusi vihjeen, kun kertoilin kuinka touhuan eskarin kanssa jotain kivaa, muun ajan päivästä makoilen ja luen kirjoja hyllystä. Ainakin vielä on ollut hiljaista vaan kauanko? Pari tuntia vielä, ja sitten voi vaikka uskotella olevansa niin väsynyt ettei jaksa vieraita, mikäli sattuu soittamaan ja seuraa kauppaamaan.

Onhan se kamalaa kun koko maailmalla on menonsa. Miksi se ei järjestä itselleen menoa? Miksi se ei hanki itselleen seuraa jos on yksinäinen? Ei kai aikuinen ihminen voi aina olla muiden nurkissa, mikäli ei lapsi ole kotona? Voi pyhä yksinkertaisuus. Inhottavaa tällainen, kun koko ajan jotenkin on sellainen olo, että ei osaa olla rauhallisesti kun pelkää että ihmisiä tunkee ovesta. Tänään, sen enempää kuin luultavasti huomennakaan, en kaipaa seuraa. Siskolle sen sentään voi sanoa päin naamaa, että mene jo, lähde kotiin. Mutta sille yhdelle, sille en jostain syystä kehtaa. Kuten en kyllä muillekaan kuin sille siskolle.